Luettua: Tapani Bagge, Anna Lihammer ja lähihistoriallisen dekkarin voittokulku

Virpi Hämeen-Anttilan ja Timo Sandbergin jälkeen seuraava askeleni viime vuosisadan alkupuoleen ja sen dramaattisiin tapahtumiin dekkarien muodossa oli Tapani Baggen sarja valtiollisen poliisin etsivän Väinö Mujusen vaiheista 30-luvun lopulta toisen maailmansodan loppuun. Sarjan ensimäistä osaa en ole lukenut, mutta kakkososa "Sininen aave" ja kolmonen, "Musta pyörre", ovat selviä tapauksia ja (toistaiseksi) viimeinen osa, "Punainen varjo" vaikuttaa lupaavalta sekin.

Olen lukenut muutamia Baggen nykyaikaan sijoittuvia "Hämeenlinna noir"-kirjoja, ja niissä minua on miellyttänyt etenkin hänen eleetön kerrontansa, joka ei alleviivaa tai pureksi tarinaa loppuun, vaan pikemminkin ikäänkuin luonnostelee maailman lukijan väritettäväksi - ja sama koskee näitä historiaan sijoittuvia kirjoja.

Sen lisäksi ajankuva toimii hyvin - sekä ilmiöiden että henkilöiden kautta - ja nuo jälkimmäiset ovat eläviä ja todentuntuisia hyvine ja huonoine puolineen; ihmisten ajatuksista ja teoista kuvastuu myös aikakauden traumaattisuus ja epävarmuus. Ja vaikka Mujunen ehkä ehtii useampaan paikkaan kuin uskottavasti voisi ajatella, myös tarinoiden kulku on paitsi ripeää myös loogista. Ruumiita syntyy, mutta niiden syntymisellä ei mässäillä - ja vaikka genren tavan mukaisesti romanssit tulevat ja menevät, ne on esitetty hellän karheasti mutta häveliäästi.

Mielestäni Bagge myös, ilmeisesti sitä tietoisesti yrittämättä, välittää vähintään yhtä hyvän kuvan maailman mullistuksista kuten esim. Jan Guillou ja Ken Follett massiivisarjoissaan - ehkä koska historialliset tapahtumat tosiaan istuvat taustaan eikä niistä saarnata. Ehdin välissä myös tarttua ruotsalaiseen versioon historiallisesta dekkarista, Anna Lihammerin debyyttiin "Kun pimeys peittää maan", jonka teemana on rotubiologian nousu 30-luvun tiedemaailmassa - aihe, josta Ruotsissa on keskusteltu paljonkin.

Vaikka teema on vähintäänkin mielenkiintoinen, Lihammer ei mielestäni onnistu; hänen tekstinsä on välillä kuin dramatisoitua oppikirjaa, ja päähenkilö Carl Hell henkilökohtaisine demoneineen on poimittu skandinaavisen dekkarin kliseekokoelmasta. Kirjan asiasisältö on sinänsä varmasti kohdallaan, mutta minun henkilökohtainen elämykseni on, että Tapani Bagge ammattikirjailijana onnistuu paremmin kuin tiedemaailmasta tuleva Anna Lihammer, koska Bagge kirjoittaa enemmän tarinan ja draaman kaaren ehdoilla.

Luettua: Timo Sandberg ja elävä historia

Viime vuosina kotimaisessa rikoskirjallisuudessa on alkanut jonkinlainen "historiabuumi" - itse olen ehtinyt tykästyä jo Virpi Hämeen-Anttilan 20-luvun Helsinkisarjaan, ja hyllyssä odottavat mm. Tapani Baggen toisen maailmansodan aikaan sijoittuvasta sarjasta osat 2-4, mutta ennen niitä tartuin Timo Sandbergin sisällissodan jälkeisen ajan Lahteen sijoittuviin kirjoihin, joista ensimmäinen, "Mustamäki", tulikin luetuksi yhdeltä istumalta. Toinen osa, "Häränsilmä", onkin minulta vasta alussa, mutta sekin vaikuttaa lupaavalta.

Olen lukenut aiemmin jokusen Sandbergin nykyhetkeen sijoittuvista dekkareista, ja pitänyt niitä ihan hyvinä, mutta Mustamäkisarja vaikuttaa jo liki täysosumalta. Miksi? No, "Mustamäen" tarina tuntuu uskottavalta, ja se etenee sopivaa vauhtia, tapahtumapaikat kuvataan elävästi, ja tekstistä välittyy minusta kouriintuntuvasti se epävarma ja jopa uhkaava tunnelma, joka sisällissodan jälkeisessä nuoressa tasavallassa vallitsi - kumpikin puoli oli tehnyt hirmutekoja, ja monet syylliset kulkivat vielä vapaana, samalla kun uhrien omaiset vielä elivät kärsimiensä vääryyksien kourissa.

Ja ennen kaikkea Sandberg on luonut henkilögallerian, josta on helppo pitää - niin rosvot kuin poliisit, muista päähenkilöistä puhumattakaan, tuntuvat oikeilta ihmisiltä hyvine ja huonoine ominaisuuksineen, ja sekoitus rikostarinaa, yhteiskunta- ja ajankuvaa ja ihmissuhteita on hyvin hämmennetty. Kaikkea ei myöskään pureskella valmiiksi, vaan lukija saa itse täyttää taustoja jos haluaa - Sandbergin henkilöt tarjoilevat pikku huomioita joiden kautta ajankuva rakentuu.

Tässä vaiheessa, kun olen lukenut kakkososaa vasta muutamia kymmeniä sivuja, tuntuu Sandberg kuljettavan mukanaan aika laajaa osaa edellisen kirjan henkilöistä myös jatkoon - aika näyttäköön, miten sarja kehittyy, mutta alku on lupaava. Elävää historiaa ajalta, jonka viimeisetkin silminnäkijät ovat siirtymässä lopullisesti historiankirjoihin.

Luettua: Virpi Hämeen-Anttila ja koukuttava historiallinen dekkari

Koska uusia mielenkiintoisia kirjoja ilmestyy koko ajan lisää, mutta vanhojakin on vielä lukematta - ja löydän niitä vieläkin enemmän - on kirjauutuuksien seuraaminen jäänyt minulta yhä enemmän taka-alalle, joitakin kestosuosikkeja lukuunottamatta. Joitakin poikkeuksiakin on; jos puhutaan uudesta suomalaisesta dekkarista, kaksi uutta seurattavaa viime vuosina ovat Kati Hiekkapelto ja sitten Virpi Hämeen-Anttila, jolla tosin on jo takanaan pitkä kaunokirjallinen ura.

Hämeen-Anttila on tähän mennessä julkaissut kaksi osaa 1920-luvun alun Helsinkiin sijoittuvasta sarjasta, jonka päähenkilö on Karl Axel Björk, rikostutkimusta harrastava virkamies, pimeitä muistoja kantava etsijä, ja yläluokkaisen suomenruotsalaisen suvun mustan lampaan poika. Hänen tutkimustensa ympäristönä on sisällissodan haavoista toipuva nuori tasavalta, jonka ympäristössä ja sisälläkin vielä kuohuu. Pidin jo viime vuonna julkaistusta sarjan ensimmäisestä osasta, "Yön sydän on jäätä", mutta tuore kakkososa "Käärmeitten kesä" on vielä parempi.

En halua puida juonikuvioita sen enempää, etten vahingossa paljasta mitään, mutta Hämeen-Anttila on luonut todella hyytävän tappajatyypin, jonka jahtaaminen on esitetty hallitusti. Päähenkilö etsivänä, eräänlaisena Holmesina, on hyvä - mutta vielä parempaa on hänen rimpuilunsa eri naisten välillä, sosiaalisen aseman pohdintansa ja identiteettijahtinsa - onko kadonneen isän välirikko varakkaan suvun kanssa lopullinen, vai näemmekö tulevissa osissa päähenkilön kartanonherrana?

Myös pari muuta yksityiskohtaa antaa ymmärtää, että päähenkilön pään menoksi on suunnitteilla kaikenlaista - koukkuja on sekä henkilössä että ympäristössä. Kaiken lisäksi tarinaan osallistuu myös oikeita historian henkilöitä - ja jotenkin siitä välittyy uskottavuus, vaikka tämä tavallaan onkin vaihtoehtoista historiaa. 1920-luvun Helsinki on miljöönä herkästi kuvattu; vaikka en olekaan varsinainen pääkaupunkimme tuntija, olen kuin hänen matkassaan keskustan kaduilla.