Luettua: Jan Guillou ja kirjallinen mammuttiteos (ja -tauti)

Ken Follett ei ole ainoa kirjailija, joka on aloittanut muualla ja (toistaiseksi) päätynyt historiallisiin mammuttiteoksiin; myöskin yksi naapurimaamme tunnetuimmista kirjallisista profiileista, Jan Guillou, on tehnyt saman tempun; siinä missä Follettin 1900-luku ilmesti kolmena osana, on Guillou tähän mennessä julkaissut jo neljä teosta, mutta päässyt käsittääkseni vasta 1930-lukuun ja natsien nousuun.

Suhtauduin näihin kirjoihin tietyin varauksin; teema on kyllä mielenkiintoinen, mutta Guillou taas aiempien lukukokemuksieni perusteella aikamoinen rähmäkäpälä mitä hahmoihin ja dialogiin tulee, ja toisaalta nippelitietofriikki. Hänen kirjojensa myyntiluvut kylläkin antavat ymmärtää, että hyvinkin moni on kanssani eri mieltä. Ja minun on pakko myöntää, ettei hän pelkää tarttua isoihin teemoihin - ja että taustatyö on kunnossa.

Nyt kun olen lukenut sarjan kaksi ensimmäistä osaa, "Brobyggarna" ja "Dandy" (käännöksinä "Sillanrakentajat" ja "Keikari"), sarja vaikuttaa vahvistavan kaikki odotukseni. Lähtöasetelma on mielenkiintoinen - kolme norjalaista veljestä, jotka saavat koulutuksensa ja sivistyksensä Saksassa, ja eri tavoin joutuvat sotien eri osapuolten väliin. Guillou tuntee historian, ajankuva on  ja ensimmäisen teoksen itäiseen Afrikkaan sijoittuva osa oli ainakin minulle huomattavan yleissivistävä. Taitavasti hän myös osoittaa sen, miten historiankirjoitus on vähätellyt voittajien syntejä.

Toisaalta hänen henkilönsä ovat pökkelömäisesti kuvattuja - vähän kuin poikakirjojen sivuilta revittyjä - ja etenkin ihmissuhdekuvaus onnahtelee. Eikä Guillou ilmeisesti dialogia kirjoittaessaan juurikaan mieti sitä, miltä lauseet kuulostaisivat ääneen sanottuina. Kaiken tämän jälkeen minun on kuitenkin todettava, että laajat tarinankaaret silti miellyttävät minua niin, että tulen kyllä lukemaan myös jatko-osat sitä mukaan kun saan ne hankittua.

Luettua: Hans Fallada ja oikean jännitysromaanin salat

Viime aikoina olen huomannut 1900-luvun historian ja jännärigenren - laajasti ymmärrettynä - nivoutuneen yhteen kirjallisen mielenkiintoni kohteina, joten vaikkapa hiljattain aloittamieni Ken Follettin ja Jan Guilloun vuosisatojen jatkeena Hans Falladan heti sodan jälkeen kirjoittama Alone In Berlin (eli alkukielellä Jeder stirbt für sich allein, alkuperäisenä käännöksenä Every Man Dies Alone) herätti mielenkiintoni, vaikka ei liene tarkoitettu jännäriksi. Kirjallisena tuotoksena, jännärinä tai ei, se kyllä hakkasi yllämainitut mennen tullen - monestakin syystä. 

Ensinnäkin Falladan tyyli on tehokas. Hänen koruton, tasainen kerrontansa antaa lukijan itse rakentaa kuvaa siitä, millaista oli elämä natsien ikeen alla, kun keneenkään ei voinut luottaa, ja hän on taitava tunnelmanluoja. Toiseksi hänen henkilönsä ovat eläviä ja puhuttelevia kaikkine heikkouksineen, mutta ennen kaikkea tarinan sanoma tavallisten ihmisten mahdollisuudesta ja jopa vastuusta säilyttää inhimillisyytensä ja vakaumuksensa jopa kuoleman edessä on syvän humanistinen ja sovellettavissa myös hieman tavallisempiin aikoihin ja olosuhteisiin. 

Ja kolmanneksi hän on uskottava - vaikka myöhäisemmät kertojat ehkä ovat tehneet taustatyönsä tunnollisesti, tästä kirjasta välittyy itse elettyjen vaikeiden aikojen maku. Olen henkilökohtaisesti sitä mieltä, että fiktio on fiktiota, eikä tarinan uskottavuus edellytä sitä, että sen kertoja on pilkuntarkka tai esittää viiteluettelon, mutta tässä tapauksessa todellisuuden tuntu on kosketeltavaa vaikka Fallada ei käytäkään edellämainittuja keinoja. 

Kirjan juonta en käy erittelemään - totean vain, että se kertoo aivan tavallisesta berliiniläispariskunnasta, joka menetettyään ainoan poikansa kaatuneena rintamalla ryhtyy epätoivoiseen vastarintaan väkivaltakoneistoa vastaan. Lopputulos on vääjäämätön, mutta silti kirja ei ole toivoa vailla, ja minä olen ainakin vakuuttunut. Ja pienenä vinkkinä voisin vielä todeta, että tämä on ilmeisesti käännetty uudestaan myös suomenkielelle - Yksin Berliinissä (2013).

Luettua: Ken Follett ja historiallisten mammuttiteosten lumous

Kun muutamia vuosia sitten hurahdin vaihtoehtoiseen historiaan kirjallisuuden lajina, oli yksi taustatekijä varmaankin se, että suurisuuntaiset historialliset romaanit ja –sarjat jo entuudestaan kuuluivat mielilukemistooni. Yksi hyvä esimerkki oli trilleristinä nimensä luoneen Ken Follettin kirkon rakentamisesta ja keskiajan Englannista kertonut ”Pillars Of The Earth”, jonka ahmin kymmenisen vuotta sitten. Se oli mittava teos, jonka tarinan kaari kantoi yli henkilöhahmojen yksioikoisuuden.

Olin jo jonkun aikaa ollut aikeissa tarttua hänen 1900-lukua luotaavaan romaanisarjaansa The Century Trilogy, mutta vasta nyt sen ensimmäinen osa "Fall Of Giants" sattui silmiini sopivasti kun etsin lomalukemista. Kolmiosainen tarina tulee kattamaan koko ”lyhyen vuosisatamme”, ja sen ensimmäinen osa kertoo ensimmäisen maailmansodan ajasta, taustoista jälkimaininkeihin. Hän rakentaa tarinan viiden perheen kohtaloiden varaan, onnistuen hämmästyttävän hyvin nivomaan niihin monia historian käännekohtia – Venäjän vallankumouksen kriittisistä hetkistä Pietarissa Ranskan armeijan takseilla tehtyyn joukkojensiirtoon syksyllä 1914 – ja sekoittamaan tarinaan oikeita henkilöitä ja tapahtumia uskottavalla tavalla.

Vähemmän uskottavia ovat ehkä tietyt sattumanvaraiset tapaamiset joiden kautta sukujen kohtalot kietoituvat toisiinsa – mutta ne voi antaa anteeksi koska kokonaisuus toimii. Ja vaikka Follett brittiläiseen tapaan surutta luonnehtii muita kansallisuuksia kliseiden kautta, hän on vielä säälittömämpi englantilaisia kohtaan. Toinen mielenkiintoinen sattuma on, että sankarit poikkeuksetta ovat salskeita ja sankarittaret kauniita – mutta se on toisaalta ehkä nyökkäys hänen omille kirjallisille juurilleen, koska se lienee trillerien maailmassa sääntö pikemmin kuin poikkeus. Ja kaiken taustalla näkyy, että Follett on tehnyt taustatyönsä - ja vaikka hän ei ehkä esitäkään mitään uutta tulkintaa, on etenkin hänen kuvauksensa eri yhteiskuntaluokista ja niiden yhteentörmäyksistä vakuuttavaa.

Suurta viihdettä, ja samalla historiankirjoitusta – ja hassua kyllä, aika lailla samantyylistä ansioineen ja puutteineen kuin alt.historysankarini Harry Turtledoven teksti. Trilogian kakkososa, joka vie tarinan läpi 30- ja 40-lukujen, on jo ilmestynyt - pitelin sitä jo käsissäni, mutta vain sellaista pokkaripainosta joka on liian paksu luettavaksi, joten se jäi tällä erää hankkimatta, ja päätösosakin ilmestyy tänä syksynä. Lisää herkkua on siis luvassa minullekin kohtuullisen pian.