Viime vuosina kotimaisessa rikoskirjallisuudessa on alkanut jonkinlainen "historiabuumi" - itse olen ehtinyt tykästyä jo Virpi Hämeen-Anttilan 20-luvun Helsinkisarjaan, ja hyllyssä odottavat mm. Tapani Baggen toisen maailmansodan aikaan sijoittuvasta sarjasta osat 2-4, mutta ennen niitä tartuin Timo Sandbergin sisällissodan jälkeisen ajan Lahteen sijoittuviin kirjoihin, joista ensimmäinen, "Mustamäki", tulikin luetuksi yhdeltä istumalta. Toinen osa, "Häränsilmä", onkin minulta vasta alussa, mutta sekin vaikuttaa lupaavalta.
Olen lukenut aiemmin jokusen Sandbergin nykyhetkeen sijoittuvista dekkareista, ja pitänyt niitä ihan hyvinä, mutta Mustamäkisarja vaikuttaa jo liki täysosumalta. Miksi? No, "Mustamäen" tarina tuntuu uskottavalta, ja se etenee sopivaa vauhtia, tapahtumapaikat kuvataan elävästi, ja tekstistä välittyy minusta kouriintuntuvasti se epävarma ja jopa uhkaava tunnelma, joka sisällissodan jälkeisessä nuoressa tasavallassa vallitsi - kumpikin puoli oli tehnyt hirmutekoja, ja monet syylliset kulkivat vielä vapaana, samalla kun uhrien omaiset vielä elivät kärsimiensä vääryyksien kourissa.
Ja ennen kaikkea Sandberg on luonut henkilögallerian, josta on helppo pitää - niin rosvot kuin poliisit, muista päähenkilöistä puhumattakaan, tuntuvat oikeilta ihmisiltä hyvine ja huonoine ominaisuuksineen, ja sekoitus rikostarinaa, yhteiskunta- ja ajankuvaa ja ihmissuhteita on hyvin hämmennetty. Kaikkea ei myöskään pureskella valmiiksi, vaan lukija saa itse täyttää taustoja jos haluaa - Sandbergin henkilöt tarjoilevat pikku huomioita joiden kautta ajankuva rakentuu.
Tässä vaiheessa, kun olen lukenut kakkososaa vasta muutamia kymmeniä sivuja, tuntuu Sandberg kuljettavan mukanaan aika laajaa osaa edellisen kirjan henkilöistä myös jatkoon - aika näyttäköön, miten sarja kehittyy, mutta alku on lupaava. Elävää historiaa ajalta, jonka viimeisetkin silminnäkijät ovat siirtymässä lopullisesti historiankirjoihin.
sunnuntai 29. toukokuuta 2016
lauantai 14. toukokuuta 2016
7% Fluent In Spanish
Kymmenen vuotta sitten vietimme kevään Espanjassa - lähdimme helmikuun puolessavälissä ja palasimme kotiin heinäkuun alussa. Tarkoitukseni oli, paitsi viettää vuorotteluvapaata ja vetää henkeä, myös oppia puhumaan ainakin vähän espanjaa. Se ei oikein onnistunut - vaikka opinkin ymmärtämään jonkun verran tekstiä, järkevien lauseiden muodostamista en ottanut haltuun. Sen jälkeen olemme käyneet siellä vielä kymmenen kertaa, ja olen jatkanut espanjankielisen kevyen musiikin kuuntelemista - mutta uskoni luontaiseen kieltenoppimiskykyyni on saanut aikamoisen iskun.
Tänä keväänä luin jostain blogista sovelluksesta nimeltä Duolingo, jonka avulla saattoi opiskella espanjankielen alkeita missä vaan - vaikka vartin päivässä - ja päätin kokeilla sitä. Parin kuukauden "satunnaisen säännöllisen" käytön jälkeen olen huomaavinani tiettyä edistystä - osaan useampia verbejä kuin ennen ja jopa niiden taivutuksia, olen ymmärtänyt joitain adverbejä (?) ja vielä ainakin jonkin kolmannen jutun. Niin, ja olen todennut luontaisen kielioppikammoni koskevan myös espanjankieltä.
Harmi kyllä en ehtinyt opiskella kuin pari päivää ennen viimeisintä käyntiämme paikan päällä, joten soveltaminen käytäntöön on vielä kokematta, mutta kun syksyllä taas lähdemme reissuun toivon olevani vielä nykyistä seitsemää prosenttia parempi espanjanpuhuja. Oppia ikä kaikki...
Tänä keväänä luin jostain blogista sovelluksesta nimeltä Duolingo, jonka avulla saattoi opiskella espanjankielen alkeita missä vaan - vaikka vartin päivässä - ja päätin kokeilla sitä. Parin kuukauden "satunnaisen säännöllisen" käytön jälkeen olen huomaavinani tiettyä edistystä - osaan useampia verbejä kuin ennen ja jopa niiden taivutuksia, olen ymmärtänyt joitain adverbejä (?) ja vielä ainakin jonkin kolmannen jutun. Niin, ja olen todennut luontaisen kielioppikammoni koskevan myös espanjankieltä.
Harmi kyllä en ehtinyt opiskella kuin pari päivää ennen viimeisintä käyntiämme paikan päällä, joten soveltaminen käytäntöön on vielä kokematta, mutta kun syksyllä taas lähdemme reissuun toivon olevani vielä nykyistä seitsemää prosenttia parempi espanjanpuhuja. Oppia ikä kaikki...
keskiviikko 4. toukokuuta 2016
Luettua: Ann Cleeves ja hahmojen voima
Yksi kuluvan vuoden dekkarinimistä tähän asti on ollut Ann Cleeves. Yle on näyttänyt sekä Vera Stanhopen tutkimuksia että Shetland-sarjaa, ja molemmat kantavat kunniakkaasti brittiläisen TV-dekkarisarjan parhaita perinteitä. Verasta kertovia kirjoja en ole lukenut (vielä), mutta sen sijaan Shetlantiin sijoittuvan, Jimmy Perezistä kertovan sarjan kaksi toistaiseksi viimeisintä osaa, "Dead Water" ja "Thin Air".
Olin ensin hieman epäileväinen sarjan jatkon suhteen, koska minusta niitä edeltänyt "Blue Lightning" päättyi tavalla, jonka kuvittelin päättäneen koko sarjan ja Jimmy Perezin tarinan, mutta näin ei käynyt - ja kieltämättä hänen hahmoonsa tuli lisäulottuvuus juuri tästäkin syystä. Itse tarinat toimivat kohtuullisen hyvin, ja saarelaisten ja mantereelta tulleiden henkilöhahmojen joukkoon mahtuu muitakin mielenkiintoisisa tapauksia kuin päähenkilö.
Minusta Cleevesin vahvuuksiin kuuluu nimenomaan se, että hän osaa kuvailla ihmisiä ikäänkuin sopivasti - hahmot ovat eläviä, mutta niitä ei vatvota puhki. Poliisiryhmän jäsenet ja heidän keskinäiset suhteensa ovat nekin sopivasti esillä - väittäisin, että tämä tutkintatiimi on keskimäärin ottaen inhimillisimmästä päästä, mitä poliisiromaaneihin tulee. Heillä on omat vahvuutensa, heikkoutensa ja haasteensa, mutta mitään moniongelmaisia supersankareita he eivät onneksi ole.
Myös saarten tunnelma välittyy mielestäni hyvin - joskin siihen saattaa vaikuttaa se, että TV-sarjassa välillä herkutellaan luontokuvilla. Jonkinlaisen halun käydä paikan päällä nämä kirjat - tai itse asiassa jo aikaisemmat osat - hyvinkin ovat saaneet aikaan, vaikka itse juonikuviot eivät mitenkään edellytä tapahtumien sijoittamista juuri Skotlannin pohjoispuolella sijaitsevaan saariryhmään; loppujen lopuksi Cleevesin juonet kietoutuvat aina ihmissuhteiden ympärille.
Ehkä tämä ei ole elämää suurempaa kirjallisuutta, mutta ainakin viihteenä ja ajanvietteenä toimivaa - ja ilokseni huomaan, että syksyllä on luvassa taas uusi, seitsemäs osa.
Olin ensin hieman epäileväinen sarjan jatkon suhteen, koska minusta niitä edeltänyt "Blue Lightning" päättyi tavalla, jonka kuvittelin päättäneen koko sarjan ja Jimmy Perezin tarinan, mutta näin ei käynyt - ja kieltämättä hänen hahmoonsa tuli lisäulottuvuus juuri tästäkin syystä. Itse tarinat toimivat kohtuullisen hyvin, ja saarelaisten ja mantereelta tulleiden henkilöhahmojen joukkoon mahtuu muitakin mielenkiintoisisa tapauksia kuin päähenkilö.
Minusta Cleevesin vahvuuksiin kuuluu nimenomaan se, että hän osaa kuvailla ihmisiä ikäänkuin sopivasti - hahmot ovat eläviä, mutta niitä ei vatvota puhki. Poliisiryhmän jäsenet ja heidän keskinäiset suhteensa ovat nekin sopivasti esillä - väittäisin, että tämä tutkintatiimi on keskimäärin ottaen inhimillisimmästä päästä, mitä poliisiromaaneihin tulee. Heillä on omat vahvuutensa, heikkoutensa ja haasteensa, mutta mitään moniongelmaisia supersankareita he eivät onneksi ole.
Myös saarten tunnelma välittyy mielestäni hyvin - joskin siihen saattaa vaikuttaa se, että TV-sarjassa välillä herkutellaan luontokuvilla. Jonkinlaisen halun käydä paikan päällä nämä kirjat - tai itse asiassa jo aikaisemmat osat - hyvinkin ovat saaneet aikaan, vaikka itse juonikuviot eivät mitenkään edellytä tapahtumien sijoittamista juuri Skotlannin pohjoispuolella sijaitsevaan saariryhmään; loppujen lopuksi Cleevesin juonet kietoutuvat aina ihmissuhteiden ympärille.
Ehkä tämä ei ole elämää suurempaa kirjallisuutta, mutta ainakin viihteenä ja ajanvietteenä toimivaa - ja ilokseni huomaan, että syksyllä on luvassa taas uusi, seitsemäs osa.
Vuotemme museokortin kanssa 8: Turun kevään kertymää
Kävimme viime viikon lopulla yhdistetyllä työmatkalla ja pikku lomasella Suomen Turussa. Ohjelmassamme oli, paitsi pienimuotoista shoppailua ja hyvin syömistä, tietenkin myös museokortin heiluttelua - Turku on täynnä mielenkiintoisia museoita. Ajatuksemme oli nauttia jonkinlainen kulttuuricocktail - yksi taidenäyttely ja sitten jotain aivan muuta. Meillä kävi vähän huono tuuri ajoituksen suhteen, koska taidemuseot olivat juuri näyttelyvaihdosvaiheessa kesän alla, joten sekä Ars Nova että Wäinö Aaltosen museo tarjosivat tällä kertaa eioota, ja kaiken lisäksi yksi listamme nimistä, porvariskoti "Ett hem", olikin vielä talvitauolla.
Kohteiksi valikoituivat sitten Turun Biologinen Museo - osittain mielenkiintoisen rakennuksensa vuoksi - ja Aboa Vetus. Ensinmainittu olikin nimenomaan rakennuksena hauska nähdä; en ollut aiemmin sisäistänyt, että se onkin jo alun perin rakennettu nimenomaan museoksi. Viime vuosisadan alun kansallisromanttinen tyyli olikin ilo silmälle. Oikeastaan on harmi, että se on niin piilossa Samppalinnanmäen kainalossa, lääninhallituksen kolossirakennuksen takana.
Kokoelmista jäivät mieleen lähinnä hirvittävät hyönteiset, ja näytteillepanosta se, että tunnelma oli aika unelias. Tällä en tarkoita sitä, että odottaisin museoiltani vauhtia ja vaarallisia tilanteita - mutta esim. AV-tekniikan mahdollisuuksia ei oltu hyödynnetty. Mutta toisaalta, näin jälkeenpäin voi todeta myös siellä olleen ihanan hiljaista.
Toinen kohteemme oli Aboa Vetus, jossa olin kyllä käynyt ennenkin, mutta joka silti teki taas vaikutuksen - koska tässä maassa ei käytännössä ole mitään elossa säilynyttä keskiaikaista kaupunkia, jo sellaisen jäännökset kiehtovat. Kaiken lisäksi esillepano on mielenkiintoinen, esineistö monipuolista - ja uutena huomiona totesimme, että sinne ehdottomasti pitää tuoda myös lastenlapset ihmettelemään mennyttä maailmaa.
Entisenä turkulaisena minua jaksaa myös ilahduttaa jokiranta, josta on tulossa yhä viihtyisämpi, maamme oloissa ainutlaatuinen kokonaisuus - joki, maamme vanhin kaupunkiympäristö (Turussa ei todellakaan ole purettu kaikkea vanhaa), kahvilat ja ravintolat (päivällinen E. Ekblomilla oli täysosuma, ja lounas Tårgetissa hyvä sekin, mutta se on toinen juttu) ja tunne siitä, että kaupungin keskellä on keidas, jossa voi hengähtää omaan tahtiinsa vaikka kesken työpäivän - kevään ensimmäisestä lämpimästä päivästä nyt puhumattakaan.
Eli monestakin syystä lienee kohtuullista tehdä uusintäkäynti aika pian.
Kohteiksi valikoituivat sitten Turun Biologinen Museo - osittain mielenkiintoisen rakennuksensa vuoksi - ja Aboa Vetus. Ensinmainittu olikin nimenomaan rakennuksena hauska nähdä; en ollut aiemmin sisäistänyt, että se onkin jo alun perin rakennettu nimenomaan museoksi. Viime vuosisadan alun kansallisromanttinen tyyli olikin ilo silmälle. Oikeastaan on harmi, että se on niin piilossa Samppalinnanmäen kainalossa, lääninhallituksen kolossirakennuksen takana.
Kokoelmista jäivät mieleen lähinnä hirvittävät hyönteiset, ja näytteillepanosta se, että tunnelma oli aika unelias. Tällä en tarkoita sitä, että odottaisin museoiltani vauhtia ja vaarallisia tilanteita - mutta esim. AV-tekniikan mahdollisuuksia ei oltu hyödynnetty. Mutta toisaalta, näin jälkeenpäin voi todeta myös siellä olleen ihanan hiljaista.
Toinen kohteemme oli Aboa Vetus, jossa olin kyllä käynyt ennenkin, mutta joka silti teki taas vaikutuksen - koska tässä maassa ei käytännössä ole mitään elossa säilynyttä keskiaikaista kaupunkia, jo sellaisen jäännökset kiehtovat. Kaiken lisäksi esillepano on mielenkiintoinen, esineistö monipuolista - ja uutena huomiona totesimme, että sinne ehdottomasti pitää tuoda myös lastenlapset ihmettelemään mennyttä maailmaa.
Entisenä turkulaisena minua jaksaa myös ilahduttaa jokiranta, josta on tulossa yhä viihtyisämpi, maamme oloissa ainutlaatuinen kokonaisuus - joki, maamme vanhin kaupunkiympäristö (Turussa ei todellakaan ole purettu kaikkea vanhaa), kahvilat ja ravintolat (päivällinen E. Ekblomilla oli täysosuma, ja lounas Tårgetissa hyvä sekin, mutta se on toinen juttu) ja tunne siitä, että kaupungin keskellä on keidas, jossa voi hengähtää omaan tahtiinsa vaikka kesken työpäivän - kevään ensimmäisestä lämpimästä päivästä nyt puhumattakaan.
Eli monestakin syystä lienee kohtuullista tehdä uusintäkäynti aika pian.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)