Puutarhat ja minä, osa 1

Suhtauduin ennen vanhaan aika lailla varauksellisesti puutarhoihin - tai no, ehkä pikemminkin puutarhanhoitoon; ei minulla ole koskaan ollut mitään kaunista puutarhaa vastaan, kunhan olen voinut nauttia siitä ilman henkilökohtaista työpanosta. Viime vuosina olen kuitenkin huomannut itsessäni selviä merkkejä mielen muuttumisesta ja uusista tuulista - ensin huomasin ajoittain pitäväni ruohonleikkuusta, ja nykyisin viikonloppuiset puuhailutuokiot pihan ja puutarhan kimpussa ovat jopa rentouttavia.

Yksi syy tähän on "kotipuutarhamme", joka nyt, seitsemän vuotta taloyhtiön valmistumisen jälkeen, rupeaa olemaan varsinainen keidas keskellä "esikaupunkimaisemaa"; vaikka lähellä on sekä asutusta että liikennettä, pysyy se varsinkin vihreään aikaan mukavasti näkymättömissä - joskin ääni kuuluu. Olemme sitä varovasti vuosien mittaan tuunanneet, ja nyt päätyneet aika pelkistettyyn kokonaisuuteen joka ei vaadi päivittäisiä toimenpiteitä - johon voi vetäytyä päivän päätteeksi pohtimaan syntyjä syviä ilman etä heti tarvitsee tarttua leikkuriin.

Toinen syy on viime vuonna hankkimamme kakkoskoti - kesäpaikka, jossa ilmeisesti tulemme viettämään suuren osan puutarhojen kasvukautta. Itse asiassa oleilen siellä viikot myös työaikana, koska se on pendelöintimatkan päässä töistäni, mutta talvella en itse asiassa juuri oleskele siellä muuten kuin pimeään aikaan. Kevään myötä sekin puutarha on ruvennut paljastamaan kasvojaan ja tarjoamaan pikku haasteita. Taloa piti vuosikymmeniä puutarhanhoitoon tykästynyt täti, ja kun hän 20 vuotta sitten kuoli, hänen aikamiespoikansa piti siitä jotenkin yllä - mutta ehdimme jo viime syksynä huomata, että aktiivinen hoito oli jäänyt vähemmälle.

Viime viikkoina yksi suuri ilonaihe on ollut kukkaloisto joka puskee esiin kaikkialla - esim. unikkoja kasvaa vähän joka paikassa, ja samaten muita kukkia löytyy sieltä täältä. Toisaalta varsin runsas pensaisto on aika kulunutta, ja muutamia kuolleita puskia olemmekin jo poistamassa. Ja omalla kohdallani arjen haasteista suurin on nurmikko, joka on paitsi laajahko myös aika monimuotoinen ja istutusten täplittämä. Leikkasin sen ensimmäisen kerran torstai- ja perjantai-iltoina, ja sunnuntaina oli vuorossa toinen kierros koska suurin osa ensimmäisestä oli pikemminkin nurin puskemista kuin leikkaamista :-)

Toisaalta ruohonleikkuu on mainiota mietintäaikaa - olen ehtinyt pohtia kaikenlaista, alkaen tutkimussuunnitelmista ja romaanien juonikuvioista käytännön asioihin - kuten esimerkiksi siihen, miten orapihlaja-aitaa leikataan. Yksi aita, kahdet sakset, yksi iloinen harrastelija ja tuhat pitkää piikkiä. Saa nähdä mitä tästäkin tulee...

Luettua: Tom Wolfe ja hyvän rikosromaanin paluu

Tuli taas vietettyä viikko etelässä, ja niin ollen oli myös aikaa lukea rauhassa - jopa kirja kannesta kanteen yhden ja saman päivän aikana - ja onnekseni olin saanut mukaani pinon oikein hyviä kirjoja. Myöhäisherännäisenä Tom Wolfe-fanina tartuin nyt yliopistoelämää purkavaan "I Am Charlotte Simmonsiin", ja sain todeta hänen taas kerran taitavan elävän dialogin ja erilaisten päähenkilöiden herkullisen kuvauksen. Kuva eliittiyliopistosta oli kieltämättä aika raadollinen, ja avoimehko loppu jopa hämmentävä, mutta kertomus vei mukaansa vaikka myötähäpeänsietokykyni olikin välillä koetuksella. Kustannustoimittajallakin olisi saattanut olla töitä - yli 700 sivua on aika paljon - mutta toisaalta on vaikea sanoa mitä teoksesta olisi pitänyt karsia.

Mukana oli myös pari alelöytöä - ostin talvella vain sellaisia kirjoja, joiden tekijät olivat minulle täysin tuntemattomia - ja sekin oli hyvä liike. Valerio Varesin "River of Shadows" oli tiheätunnelmainen Pon laakson ihmisten, historian taakan ja italialaisten ruokailutapojen kuvaus, joka vei ainakin minut mukanaan. Sitäkin parempi oli Paulus Hochgattererin "The Sweetness of Life" - jossa taas valokeilassa olivat särkyneet tai horjuvat mielet, historian taakan ja itävaltalaisten ruokailutapojen lisäksi. Kummassakin kirjassa pidin tilanteiden ja ympäristöjen kuvauksesta, mutta ennen kaikkea henkilöistä ja dialogista, joka eteni luontevasti - mutta ennen kaikkea itse rikostarinalla ei mässäilty, vaan se rakentui enemmän viitteistä ja oivalluksista.

Olenkin viime aikoina huomannut ajoittain vieroksuvani monien "valtavirtadekkarien" yhä raadollisempaa ja yksioikoisempaa sisältöä - ehkäpä etsin niistä yhä enemmän eskapismia ja viihdettä sen sijaan, että saisin jännityksen ohella syytä paheksua elämän ja yhteiskunnan epäoikeudenmaisuutta ja pahojen ihmisten julmuutta, ja arvostan siksi juonenkuljetusta vihjausten pikemmin kuin toiminnan kautta. Siitä syystä esim. yllämainitut kaksi teosta puhuttelivat minua - ja samoin siksi viikon paras lukuelämys oli vanhan suosikkini Arturo Perez-Reverten "Rummunkalvo"; olkoonkin että hänen henkilönsä joskus ovat kuin poikien seikkailukirjojen sivuilta repäistyjä, niin kertomus - kolmine murhineenkin - ja kuvaukset henkilöistä ja Sevillan kaupungista iskivät johonkin hermoon aivan toisella tavalla kuin realistisemmat kuvaukset.

Tämän perusteella on odotettavissa mielenkiintoinen kevät; lukemattomien kirjojen hyllyssä on kaikenkarvaista uutta dekkaria - toivottavasti edessä ei ole hirveästi pettymyksiä. Vaihtoehtona on tietysti hankkia lisää uutta, muunlaista luettavaa...