Totuus viinistä

Viinissä on totuus, niinkuin vanha sanonta taitaa kuulua... kaiken muun elämäntapahifistelyn lisäksi olen viime vuosina alkanut pitää itseäni jonkinlaisena viiniharrastajana. Minulla ei tosin ole niin tarkkaa makuaistia, että pystyisin erittelemään tuon jalon nesteen makuvivahteita kuten mahdollista sikarilaatikkomaisuutta tai navetantakaisuutta - mutta nokka tukossakin osaan havaita sen verran, että tiedän suurin piirtein mistä tykkään ja mistä en.

Ehdin varttua melkein nelikymppiseksi ennenkuin toden teolla innostuin viinistä, vaikka olin juonut sitä sujuvasti aiemminkin; lopullisen sysäyksen antoi vuonna 2006 viettämämme viisi kuukautta Espanjassa, jonka aikana tutustuimme ainakin tuon maan viineihin aika perusteellisesti - tuolta ajalta jääneitä mieltymyksiä ovat ainakin hyvän Tempranillon arvostus sekä tapastelu, jotka molemmat ovat päässeet kehittymään ihan tavoiksi asti.

Toinen ahaa-elämys oli Harri-neiti, eli australialainen Hewitsonin Miss Harry, Rhonen laakson lajikkeista Syrahista, Grenachesta ja Mourvedrestä valmistettu mukavan täyteläinen punaviini, joka jäsensi makuelämyksiä entuudestaan - huomaan palaavani hankinnoissani näihin rypäleisiin kerta toisensa jälkeen, ja niitähän harrastetaan paitsi Välimeren rannoilla myös muualla ympäri maailmaa. Monet australialaiset sovellukset ovat hyviä, ja yksi suosikkiviineistäni tulee USA:sta, Washingtonin osavaltiosta - Chateau Ste Michelle Syrah on loistava löytö.

Kolmas mieltymykseni - joka onkin sitten se suurin - on Amarone; tämä Valpolicellan kuningatar on parhaimmillaan sellainen makuelämys, joka vie tajun. Se on intensiivinen ja pitkä, lähestyy viekoittelevalla tuoksulla ja ensituntumalla, täyttää suun ja hivelee joka nipukkaa. Minun suosikkejani tähän mennessä ovat Zenato ja I Castei, mutta ennen kaikkea en ole vielä maistanut huonoa pullotetta, joka kuuluisi tähän luokkaan. Myös monet Ripassot - jotka ovat hieman kevyempiä vaihtoehtoja - ovat todella herkullisia.

Nykyisin siis esim. matkaillessa tulee helposti kannettua kotiin joku ylimääräinen pullo myöhempää maistelua varten, ja samaten minulla on tapana kerran kuussa käydä Alkossa tarkistamassa uutuudet ja täydentämässä varastoja. Harrastus ei silti määrällisesti ole päässyt täysin käsistä; meillä on ehkä parikymmentä pulloa punkkua varantona, eikä tarkoitus ainakaan vielä ole perustaa mitään kellaria - kunnon viinikaappi olisi ehkä paikallaan.

Ja niinkuin tarkkaavainen lukija on huomannut, puhun ainoastaan punaviinistä. Voin kyllä nostaa lasillisen kuohuvaa juhlavassa tilanteessa, mutta on totta, että juon mielelläni sekä kalaruokien seurana että seurustelujuomana punkkua. Viimeisimmän Viini-lehden pikku testin mukaan miehet ostavat tuhteja punaviinejä useammin kuin naiset, ja vaikka periaatteessa haluaisinkin olla yksilöllinen, olen ilmeisesti tässäkin suhteessa tyypillinen mies. Tosin sama pätee siinä tapauksessa myös vaimooni.

Minä - merkkihenkilö?

Hamsteriluonteeni - tai siis hienommin keräilyharrastukseni - on seurannut minua jo lapsuudesta saakka - taisin olla kymmenen kieppeillä, kun otin haltuuni isäni vanhan postimerkkikansion ja rupsin täydentämään sitä. Seuraavana vuonna olin jo mukana perustamassa kotipaikkakunnalleni postimerkkikerhoa, ja enemmän tai vähemmän aktiivistä keräilyuraa jatkui siihen asti, kun lähdin opiskelemaan. Kolmekymppisenä löysin harrastukseni taas, ja olin aktiivinen ehkä viiden-kuuden vuoden ajan, mutta muuttojen ja muiden ajanvietteiden vuoksi kokoelmat jäivät vuosituhannen vaihteessa laatikoihin vaatehuoneen hyllylle.

Olin aloittanut keräämällä unkarilaisia merkkejä, koska isällä oli eniten niitä, ja teinivuosien aikana keräilyalueiksi vakiintuivat sitten Suomen lisäksi Tanska, Norja, Islanti ja Ranska - viimeksimainittu koska olin todennut islantilaisten teettävän ja painattavan siellä kaikki kauneimmat postimerkkinsä. Välillä joku maa jäi pois, välillä joku tuli tilalle - 90-luvulla olin innostunut kaikesta irlantilaisesta, ja niin se oli looginen lisäys - mutta yksi syy siihen, että innostukseni laantui vuosituhannen vaihteessa oli kyllä se, että postimerkki ylipäätänsä muutti muotoaan, ja ennen kaikkea niitä syydettiin markkinoille yhä suurempia määriä.

Noin vuosi sitten tulin kaivaneeksi taas esiin kokoelmani - oikeastaan koska olin ajatellut yrittää kaupitella kaksoiskappaleitani muille keräiijöille Systeemi.net-sivuston kautta- mutta miten ollakaan, ensimmäistäkään merkkiä en ole myynyt, mutta sen sijaan olen siitä lähtien kartuttanut kokoelmiani aina kun siihen tulee tilaisuus. Uusia alueita yllämainittujen lisäksi ovat nyt Länsi-Saksa/Saksa, Berliini, Itävalta, Iso-Britannia, Itävalta, Italia, Alankomaat sekä Tsekkoslovakia/Tsekin tasavalta, ja olen antanut sisäiselle konservatiivilleni periksi ja rajannut kokoelmat 1900-lukuun - käytännössä aikaan 1945-1999, paitsi Suomen kohdalla.

Jossakin vaiheessa taidan avata motiivejani hieman lähemmin - mutta tällä kertaa totean vain lopuksi, että postimerkkeily tietenkin on luonteeltaan visuaalinen harrastus; parhaimmillaan postimerkit ovat todellakin pieniä taideteoksia, joista on helpoa luoda vaikkapa oma taidegalleriansa. Koska en kuitenkaan ole blogeissani pahemmin harrastanut kuvitusta, eikä minulla nyt ole mitään kuva-aineistoa nimenomaan omista kokoelmistani, taidan korvaukseksi ohjata lukijan Pinterestiin, jonne olen kerännyt pienen valikoiman teemaan sopivaa silmäniloa.

Luettua: David Lodge

Talvi ja työkiireet meinasivat taas päästä yllättämään, ja hiihtolomallakin oli olevinaan kaikennäköistä tekemistä joka asettui lukuhommien tielle - mutta sitten päätin ryhdistäytyä ja poimin hyllystä jo aikoja sitten hankkimani David Lodgen teokset "Changing Places", "Small World" ja "Nice Work" - jotka muodostavat jonkinlaisen temaattisen kokonaisuuden sikäli, että henkilögalleria ja tapahtumapaikat ovat osittain samoja; keskipisteessä ovat "Birminghamin paikalla sijaitseva" Rummidgen kaupunki Iso-Britanniassa ja sen yliopisto sekä englannin kielen ja kirjallisuuden tutkijoiden kansainvälinen yhteisö.

Nämä kirjat ovat ensinnäkin mielenkiintoista ajankuvausta - etunenässä ensimmäisen osan kertomus kuusikymmenluvun villeistä vuosista yliopistomaailmassa, sekä Kaliforniassa (kuvitteellisessa Euphorian yliopistossa...) että Englannissa - jonka Lodge rakentaa toimivana yhdistelmänä tuokiokuvia ja takautumia. Mahdollisesti hän paikoitellen on turhankin yksityiskohtainen, mutta tarina ei muutu jaaritteluksi koska sitä maustavat riemastuttavat huomiot ja yksityiskohdat. Monet viittaukset esim. oikeisiin henkilöihin ja tapahtumiin sekä tekniikan riemuvoittoihin sitovat tietyllä tapaa kuvaukset tiukasti aikaan - mutta huomiot ja opetukset ovat enemmänkin ajattomia.

Toiseksikin ilahduttaa hykerryttävien henkilökuvien runsaudensarvi; mitä ilmeisimmin hän osaa yhdistää omakohtaiset kokemukset ja elävän mielikuvituksen, ja lopputuloksena on aika raadollisia hahmoja - varsinkin kun puhutaan keski-ikäisistä miehistä. Pohdinnat ihmisluonnosta ja -suhteista sekä juoneen liittyvät "rakkaustarinat" puhuttelevat ainakin tätä miespuolista lukijaa sekä koomisten että katkeransuloisten käänteiden kautta. Ja yliopistossa itsekin työskentelevänä nautin suuresti tavasta, jolla Lodge kuvaa akateemisen maailman normeja ja riittejä.

Kun keitokseen vielä lisää kyvyn rakentaa koomisia ja jopa kiusallisia tilanteita sekä ilmeisen eri tyylilajien hallinnan, ovat ainakin kaksi ensimmäistä teosta vallan mainioita tapoja viettää viihdyttävä mutta samalla henkeä ravitseva ja nostattava lukutuokio - kolmas osa onkin minulla vasta työn alla, mutta mitä ilmeisimmin mukaan nyt tuotava yhteiskuntaluokkien ja elämäntapojen törmäys vaikuttaa sekin lupaavalta. Jos nyt jotakin haluaisi moittia, voisi ehkä todeta Lodgen halitsevan tyylikeinonsa jopa keikarointiin asti - mutta niinpä hän onkin kirjallisuustieteilijä ja -kriitikko itsekin...

Vaihtoehtoista historiaa

Kaunokirjallisuuden ohella lukuharrastuksiini kuuluu erityisesti historia, eri näkökulmista tarkasteltuna - ja yleisesti ottaen siten, että lähihistoria on mielenkiintoisempaa kuin varhainen. Mielenkiintoni lähti varmaankin aikanaan sotahistoriasta, ei siksi että sota sinänsä olisi erityisen kiinnostavaa, mutta ehkä koska sodat usein ovat olleet kehitysprosessien kulminaatiopisteitä tai käännekohtia. Toisaalta voi olla, että sotahistorialliset opukset tarttuivat helpommin kirjaston hyllystä koulupojan käteen kuin vaikkapa loppujen lopuksi ehkä mielenkiintoisempi paikallishistoria.

Nykyisin luen niitä suloisessa sekamelskassa - ja olen viime vuosina huomannut myös kaunokirjallisessa maussani yhä enemmän siirtymiä historian suuntaan. Fiktion hyviin puoliin kuuluu nimenomaan sen fiktiivisyys; kun ensin tietää suurin piirtein mitä oikeastaan on tapahtunut (tai miten se nykyisin tulkitaan), on kiehtovaa ajatella miten olisikaan käynyt jos joku tietty asia olisikin mennyt toisin. Joitakin ihmisiä häiritsevät pahastikin jopa yksityiskohdissa esiintyvät asiavirheet, koska ne nakertavat uskottavuutta - mutta minusta taas fiktioon kuuluu nimenomaan kertojan oikeus vaikka vääntää luonnonlakeja jos se palvelee tarinan kertomista. Yksityiskohdatkin ovat tietenkin tärkeitä, jos vaihtoehtoista historiaa lähestyy historioitsijan näkökulmasta, niinkuin esimerkiksi suomalaisten tieteentekijöiden "Entäs jos..."-antologioissa - jotka ovat mielenkiintoista luettavaa joskin pohdintojen temaattinen ja mittakaavallinen vaihtelu hieman hämmentävät - niitä pitääkin lukea hitaasti, teema kerrallaan, pohdiskellen.

Vielä enemmän minua kuitenkin kiehtoi Harry Turtledoven massiivinen "Timeline 191"-sarja, joka 11 teoksen kautta kertoo Amerikan Etelävaltojen tarinan vuodesta 1862 ja voitetusta sisällissodasta vuoteen 1944 ja hävittyyn maailmansotaan. Nimenomaan tuo Yhdysvaltain sisällissota lienee toisen maailmansodan ohella kaikkein eniten spekulaatiota herättänyt vaihtoehtoisen historian kohde, mutta tämä eepos kertoo muustakin kuin sodasta, massiivisen henkilögallerian kautta. Kokonaisuutena tämä ei ehkä aina vakuuta kirjallisilla ansioillaan - toistoa tulee jonkun verran, eivätkä henkilöhahmot aina ole kovin monisyisiä - mutta ajatuksen kaari on huima ja esim. Etelävaltojen maailmansotien välisen ajan kehityksen rinnastaminen Saksan tapahtumiin vastaavana ajankohtana on nerokas ajatus.

Jonkun verran olen kahlannut läpi muitakin vastaavanlaisia teoksia - Turtledoven omia, kuten hänen yhdessa filmitähti Richard Dreyfusin kanssa kirjoittamansa "The Two Georges", joka sijoittuu 1970-luvun Amerikkaan, joka vieläkin on Yhdistyneen Kuningaskunnan siirtomaa, ja muita, kuten Robert Conroyn "1862" (teeman voi arvata) ja Eric Flintin "1812: The Rivers Of War", joka taas kertoo Yhdysvaltain ja Englannin välisen sodan tapahtumista. Näissä yksittäisteoksissa minusta kuitenkin ainakin tämän pienen otoksen perusteella korostuu se, ettei kovin suppeissa kehyksissä ole helppoa yhdistää nimenomaan historiallisten poikkeusten ja niiden seurausten selostamista järkevään tarinankuljettamiseen - usein viimeksimainitun kustannuksella. Kun mukaan vielä sotketaan esim. kioskitasoa oleva rakkaustarina, voi jälki olla nolostuttavaa.

Poikkeuksiakin on - englantilaisen Jo Waltonin "Farthing" sijoittuu Saksan kanssa erillisrauhan tehneeseen Iso-Britanniaan 40-luvulle, ja kuvaa karmivalla tavalla neutraalin maan luisumista fasismiin ja ihmisten erilaisia tapoja suhtautua tapahtuvaan. Ero yllämainittuihin kirjoihin on se, että tämä etenee enemmän tarinan ehdoilla ja Walton onnistuu ujuttamaan historiallisen poikkeaman taustaan niin, ettei se tunnu päälleliimatulta. Tämä kirja toimii siis sekä jännitystarinana että vaihtoehtoisen skenaarion esittelynä.


 

Kunnon levyhyllyn merkityksestä

Talvilomani neljännen päivän sarastaessa olen jo melkein saanut valmiiksi viimeisimmän hyvinvointiprojektini; 35 vuotta populaarimusiikin harrastamista ja levyjen keräilyä on pakattu laatikoihin ja siirretty hyllyineen tänne mansikkapaikkaamme - ja nyt meillä on salissamme kunnon stereo- ja levyhylly. Kytkin lisäksi stereooni talon mukana tulleet kaiuttimet, jotka jylisevät paremmin kuin omat sinänsä hyvät vanhat pikku kajarini, ja nyt voin nauttia täällä sekä analogisista että digitaalisista herkkupaloista noin 3.000 levyn valikoimasta.

Kantaessa, hyllyä kasatessa ja levyjä järjestäessä kuuntelin tietenkin aikani ratoksi musiikkia - mutta läppäriltäni, Spotifyn kautta tai ripatuilta levyiltä. Kieltämättä se on aika lailla vaivattomampi systeemi - siihen ei tarvita kuin se kone, nettiyhteys (ainakin joskus) ja tietenkin kaiuttimet - ja kieltämättä se on suurelta osin sivuuttanut tuon levykokoelmani päivittäisen kuuntelun välineenä; läppärihän kulkee mukana, samoin kuin terainen ulkoinen kovalevyni, jolle olen tallentanut jo lähes kaikki CD:ni varmuuden varalta. Ja sitä tarvitaan etenkin ykkösosoitteessamme, jossa nyt on "vain" yhteisistä ja vaimoni suosikeista koostuva ehkä sadan levyn peruskokoelma - mutta siellä on sattuneesta syystä vaikeampaa kuunnella musiikkia rauhassa kuin täällä, satunnaisesta luukuttamisesta puhumattakaan.

Vaikka Spotifyt ja muut tekevät uuden musiikin löytämisen vaivattomaksi, ja vaikka ne periaatteessa merkitsevät tiettyä vapautta esim. sisustamisen suhteen - koska puolta olohuonetta ei tarvitse uhrata sille levyhyllylle - on perinteisissä formaateissa sentään pari kunnon etua, jotka ainakin toistaiseksi pitävät minun toista jalkaani tukevasti "konservatiivien" leirissä;

Ensinnäkin yksittäisten nettipalvelujen sinänsä laaja musiikkitarjonta on harmillisen vajavaista monen suosikkiartistini kohdalla - ja minä haluan voida pitää koko kokoelmani yhdessä formaatissa. Kerran hankittu levy on ja pysyy - ainakin toistaiseksi, ja ainakin jos sitä käsittelee hellävaroen. Ja toiseksikin jokaisella levyllä on tarinansa - ainakin periaatteessa. Ottaen huomioon sen, kuinka suuri osa minun kokoelmistani on aikanaan hankittu Anttilan alehyllyistä, en tietenkään osaa sanoa jokaisen lätyn kohdalla tarkalleen juuri mistä ja koska se on mukaan tarttunut - mutta aika monen kohdalla kylläkin.

Ja loppujen lopuksi on tietenkin myönnettävä, että hamsteri minussa iloitsee siitä, että on kunnon varastot joihin turvautua kun ulkopuolinen tarjonta on uhattuna. Ei sitä koskaan tiedä koska netti pätkii (niin kauan kun se ei johdu sähkökatkosta...)

Statusstressiä?

Viime aikoina olen parissakin yhteydessä törmännyt nettikeskusteluihin, joissa on ripitetty elämäntapahifistelijöitä, jotka pilaavat ympäristönsä elämisen ja olemisen tekemällä vapaa-ajastakin suorittamista ja kilpavarustelua - kolmen ruokalajin illallisista pikku piilopirttien sisustamiseen, eksoottisista matkakokemuksista virkistäviin kolmenkymmenen kilometrin juoksulenkkeihin ja niin edelleen. Omassakin tuttavapiirissäni on näitä ihmisiä, jotka joskus jopa huomattavan usein jakavat ympäristölleen tietoa tekemisistään ja olemisistaan, pyynnöstä ja ilman - ja tämä on siis hyvinkin suuri potentiaalisen stressin lähde.

Mieleen tuli kaksi asiaa. Ensinnäkin minusta on paljon pienempi paha jos ihmiset vaikka kerskailevat tekemisillään, kuin että vielä sosiaalisessa mediassakin ryhdymme harrastamaan enemmän perinteistä vaikenemisen taitoa (on tosin todettava, etteivät nettikeskustelut koskeneet pelkästään somen kautta aiheutettua stressiä - mutta uudet kanavat ovat tietenkin lisänneet tämän kilpavarustelun ja julkisen hehkuttamisen mahdollisuuksia huimasti). Jos jonkun sanomiset tai muut jakamiset oikein ottavat päähän, voi aina siivota feediään tai ystävälistaansa - mutta ainakin minulle nämä hehkutukset kyllä useammin aiheuttavat inspiraatiota kuin inhoa.

Toiseksi, ja toisaalta, jäin miettimään omaa käyttäytymistäni. OK, joskus tulee kehuttua jotakin punaviiniä ehkä hienommin määrein kuin mihin osaamiseni oikeastaan antaisi luvan, ja mitä taas kevyen musiikin kehumiseen tulee, olen ainakin ajoittain vähän snobi (kahdesta artistista kehun mieluummin sitä vähemmän tunnettua) - mutta kummassakin tapauksessa haluan ainakin kuvitella sen tapahtuvan enemmän suosittelemisen ja jakamisen halusta kuin siitä, että haluaisin brändätä itseni vähän keskivertoa paremmaksi. Siten voin myös hyvillä mielin antaa itselleni synninpäätöksen ja luvan jatkaa niinkuin ennenkin.

Ruokaelämyksiä metsästämässä

Yksi minulle mieluisa "mansikkapaikkojen alalaji" ovat ruokaan ja juomaan liittyvät elämykset - ja kaikkein parhaita ovat ne, jotka tulevat eteen odottamatta; joskus vain sattuu osumaan paikkaan, jolle ei ollut mitään sen kummempia ennakko-odotuksia, ja sitten löytääkin itsensä kylläisenä ja onnellisena. Tietenkin on hienoa myös esim. vihdoinkin käydä jossain ravintolassa, jota on kuullut tai lukenut paljon hyvää, ja todeta sen pitävän paikkansa - mutta silloin kyseessä ei ole yllätys.

Viime vuonna söin ulkona harvemmin kuin aikaisemmin - ehkä sitä on vanhemmiten tullut laiskaksi, ja toisaalta gluteeniton ruokavalioni voi joskus asettua ruokaelämysten tielle - mutta joitakin mukavia yllätyksiä mahtui silti myös vuoteen 2012.

Mökkimatkallamme kesällä oli Jämsän kohdalla kolari ja ysitie oli poikki, joten kiersimme Jämsänkosken kautta ja bongasimme kosken partaalta kivan näköisen ravintolan, Vanhan Myllyn. Koska sää oli kelvollinen ja siellä oli sopivan näköinen terassi, päätimme kokeilla. Listalla oli aika monta hyvänoloista annosta, joista päädyin lammasmakkaraan ja lämpimään perunasalaattiin. Makkarat, jotka ilmeisesti olivat jonkinlaista lähituotantoa, olivat herkullisia, ja annos sopivan kokoinen - vei nälän muttei tuonut ähkyä. Jälkeenpäin minulle selvisi, että tämä ravintola on ollut mukana Jyrki Sukulan "kurjissa kuppiloissa" - siinä tapauksessa oletan, että satuimme paikalle tuunauksen jälkeen, koska muuten koko ohjelmakonsepti tuntuisi vielä turhemmalta kuin nyt...

Myöhemmin kesällä oli vuorossa Ahvenanmaa ja kummipojan rippijuhlat, ja pitkän viikonlopun aikana ehdimme mm. löytää mielenkiintoisia kirppareita ja käydä Stallhagenin panimoravintolassa Godbyn ulkopuolella. Keliaakikkonahan en juuri voi olutta juoda, ja kun kerran tiedustelin sähköpostitse panimolta oluiden gluteenipitoisuuksista, sain hyvin ylimalkaisen vastauksen - mutta nyt kiinnosti enemmän se, minkälaista syötävää siellä tarjoillaan. Listaa ei varsinaisesti ollut, mutta muutama ilmeisesti saatavuuden mukaan vaihteleva annos, joista paistettu kuha keitettyjen perunoiden ja voikastikkeen kera oli todella maukas ja hyvin tehty. Lammastakin olisi ollut tarjolla, mutta päätin kerrankin panostaa kalaan, enkä pettynyt. Itse ravintola on joko viehättävän rustiikkinen tai alkukantainen, miten sen nyt ottaa - ja tietysti suunniteltu lähinnä panimokierrosten jälkeiseen anniskeluun - mutta tunnelma oli mukava, ja panimon yhteydessä on myös pieni myymälä josta saa paitsi sitä kaljaa myös jonkun verran muita lähituotteita.

Kolmas mieleen jäänyt ruokapaikka sattui kohdalle kun etsimme palaveri/pikkujoulupaikkaa työporukalla; Oravaisissa vuoden 1808 taistelukentän laidalla, vanhassa sotilastorpassa toimiva Ädelbragd on elämys paitsi ruokansa myös toiminta-ajatuksensa johdosta. Torppa oli hyisenä joulukuun iltana suoraan sanoen kylmä - mutta niin se oli varmaan myös 200 vuotta sitten - mutta palvelu lämmintä ja innostunutta. Menyy, joka oli sovellettu 1800-luvun upseerien illallisista, oli monipuolinen ja todella maukas. Kokonaisena paistettua sisäfilettä, lämmintä pekonisalaattia, juuresmuusia, savulohta, paahdettuja juureksia, punajuuripannukakkua ja lisukkeita, jotka ajanmukaisesti nautittiin suloisessa sekamelskassa - oli hienoa huomata esim. miten loistava lisä omenasose on monessakin yhteydessä. Viinilistalla oli sekä punainen että valkoinen vaihtoehto - valitut vastaamaan mahdollisimman hyvin 1800-luvun alkupuolella tarjolla olleita juomia. Tarjoilu oli myös riittävää; viidentoista hengen seurue söi itsensä melkein tajuttomaksi, ja ruokaa jäi vielä ylikin. En tiedä, toimiiko Ädelbragd ainoastaan tilausravintolana, mutta voin kyllä suositella sitä jos vain mahdollisuus avautuu - eikä tämä juhlamenyy ollut ainoa mahdollisuus, vaan kevyempiäkin vaihtoehtoja on tarjolla.