Kunnon levyhyllyn merkityksestä

Talvilomani neljännen päivän sarastaessa olen jo melkein saanut valmiiksi viimeisimmän hyvinvointiprojektini; 35 vuotta populaarimusiikin harrastamista ja levyjen keräilyä on pakattu laatikoihin ja siirretty hyllyineen tänne mansikkapaikkaamme - ja nyt meillä on salissamme kunnon stereo- ja levyhylly. Kytkin lisäksi stereooni talon mukana tulleet kaiuttimet, jotka jylisevät paremmin kuin omat sinänsä hyvät vanhat pikku kajarini, ja nyt voin nauttia täällä sekä analogisista että digitaalisista herkkupaloista noin 3.000 levyn valikoimasta.

Kantaessa, hyllyä kasatessa ja levyjä järjestäessä kuuntelin tietenkin aikani ratoksi musiikkia - mutta läppäriltäni, Spotifyn kautta tai ripatuilta levyiltä. Kieltämättä se on aika lailla vaivattomampi systeemi - siihen ei tarvita kuin se kone, nettiyhteys (ainakin joskus) ja tietenkin kaiuttimet - ja kieltämättä se on suurelta osin sivuuttanut tuon levykokoelmani päivittäisen kuuntelun välineenä; läppärihän kulkee mukana, samoin kuin terainen ulkoinen kovalevyni, jolle olen tallentanut jo lähes kaikki CD:ni varmuuden varalta. Ja sitä tarvitaan etenkin ykkösosoitteessamme, jossa nyt on "vain" yhteisistä ja vaimoni suosikeista koostuva ehkä sadan levyn peruskokoelma - mutta siellä on sattuneesta syystä vaikeampaa kuunnella musiikkia rauhassa kuin täällä, satunnaisesta luukuttamisesta puhumattakaan.

Vaikka Spotifyt ja muut tekevät uuden musiikin löytämisen vaivattomaksi, ja vaikka ne periaatteessa merkitsevät tiettyä vapautta esim. sisustamisen suhteen - koska puolta olohuonetta ei tarvitse uhrata sille levyhyllylle - on perinteisissä formaateissa sentään pari kunnon etua, jotka ainakin toistaiseksi pitävät minun toista jalkaani tukevasti "konservatiivien" leirissä;

Ensinnäkin yksittäisten nettipalvelujen sinänsä laaja musiikkitarjonta on harmillisen vajavaista monen suosikkiartistini kohdalla - ja minä haluan voida pitää koko kokoelmani yhdessä formaatissa. Kerran hankittu levy on ja pysyy - ainakin toistaiseksi, ja ainakin jos sitä käsittelee hellävaroen. Ja toiseksikin jokaisella levyllä on tarinansa - ainakin periaatteessa. Ottaen huomioon sen, kuinka suuri osa minun kokoelmistani on aikanaan hankittu Anttilan alehyllyistä, en tietenkään osaa sanoa jokaisen lätyn kohdalla tarkalleen juuri mistä ja koska se on mukaan tarttunut - mutta aika monen kohdalla kylläkin.

Ja loppujen lopuksi on tietenkin myönnettävä, että hamsteri minussa iloitsee siitä, että on kunnon varastot joihin turvautua kun ulkopuolinen tarjonta on uhattuna. Ei sitä koskaan tiedä koska netti pätkii (niin kauan kun se ei johdu sähkökatkosta...)

Vuoden 2012 kohokohtia: Musiikki

Mikäpä olisi parempi tapa aloittaa vuosi kuin juuri päättyneen vuoden kohokohtien läpikäynti? Tässä siis lyhyesti muutamia listauksia siitä, mikä vuonna 2012 ilahdutti tätä hamsteria:

Vuoden parhaat levyt voidaan jakaa kahteen alalajiin; viime vuonna ilmestyneet ja sitten ne, jotka muuten vaan ilahduttivat minua eniten viime vuonna. Viime vuoden kolme parasta uutta levyä minun kirjoissani olivat Heikki Salon "Hiili", Robert Crayn "Nothin´ But Love" sekä Calexicon "Algiers". Lähemmät perustelut löytyvät täältä.

Vaikka nämä kolme, ja monet muutkin viime vuonna ilmestyneet levyt, olivat hyviä ellei loistaviakin, niin kuuntelin vielä enemmän ainakin Juha Tapion "Hyvä voittaa"-albumia, joka ilmestyi jo edellisvuonna mutta silloin ei oikein ehtinyt kunnolla kuunteluun, sekä Janiva Magnessin "What Love Will Do"-levyä, jonka taas olin liittänyt kokoelmiin jo pari vuotta sitten, mutta joka jostakin syystä eksyi soittimeen tämän tästä viime vuonnakin. Magnessin levyä olenkin jo ehtinyt kuvailla, kun taas Tapion kanssa pitää palata asiaan; lyhyt luonnehdinta voisi olla tämän olevan kokoelma loistavia lauluja jotka esitetään herkästi mutta jäntevästi, jonkinlaisella "etäisen stadionrockin" soundilla. Tekstit on muotoiltu etevästi niin, että tämän voisi käsittää jopa hengelliseksi levyksi, mutta ilman saarnoja - ei, ehkäpä kutsuisin niitä pikemminkin humanistisiksi.

Keikkoja ei tullut hirveästi harrastettua, mutta Kerkko Koskinen Kollektiivi Tampere-talossa oli kyllä tapaus; 70 henkeä lavalla, etunenässä maestro ja valloittava solistikolmikko, sekä äänimassa joka todella vyöryi kuulijoiden yli - ajoittain jopa liiankin voimakkaasti; miksiköhän tässä maassa on niin vaikea kuulla hyvää kotimaista liveääntä? Ja vaikka tiivistäminen onkin periaatteessa hyve, olisi ollut mukava kuulla enemmän materiaalia myös Kerkon aikaisemmasta tuotannosta.

Siinä kun KKK:ta oli odotettu jo kuukausikaupalla, oli toinen ahaaelämys, Posteljoona & Ystävät, täysin sattumanvarainen; olimme Valkeakoskella Työväen musiikkitapahtumassa, ja lähdimme pois kesken Tuure Kilpeläisen keikan koska bändiä ei kuulunut kännisen yleisön mölyn seasta - ja jonkinlaisella sivulavalla joku soitti reggaeta täysin vastustamattomalla tavalla. Harmi kyllä keikka oli jo lopuillaan - hyvä jos kuulimme kolme biisiä - mutta sekin riitti nostamaan virneen suupieleen.

Vielä voi noteerata, että musiikinkulutukseni viime vuonna (viimeinkin) aika pitkälle siirtyi levysoittimesta tietokoneeseen, etupäässä Spotify Premium-palvelun myötä. Tämä ei ehkä vaikuta niin suurelta jutulta, mutta minun hamsterinluonteelleni levykokoelma on aina ollut se kaikkein suurin tyydytyksen kohde, ja yhtäkkiä huomaan "omistavani" monia uusia suosikkialbumeja vain virtuaalisesti - esim. yllämainituista Heikki Salon ja Robert Crayn levyt. Toisaalta olen hankkinut monta muuta sellaista levyä, joita olen ensin kuullut verkossa, joukossa myös sellaisia joista en muuten olisi ollut kiinnostunut.