Virpi Hämeen-Anttilan ja Timo Sandbergin jälkeen seuraava askeleni viime vuosisadan alkupuoleen ja sen dramaattisiin tapahtumiin dekkarien muodossa oli Tapani Baggen sarja valtiollisen poliisin etsivän Väinö Mujusen vaiheista 30-luvun lopulta toisen maailmansodan loppuun. Sarjan ensimäistä osaa en ole lukenut, mutta kakkososa "Sininen aave" ja kolmonen, "Musta pyörre", ovat selviä tapauksia ja (toistaiseksi) viimeinen osa, "Punainen varjo" vaikuttaa lupaavalta sekin.
Olen lukenut muutamia Baggen nykyaikaan sijoittuvia "Hämeenlinna noir"-kirjoja, ja niissä minua on miellyttänyt etenkin hänen eleetön kerrontansa, joka ei alleviivaa tai pureksi tarinaa loppuun, vaan pikemminkin ikäänkuin luonnostelee maailman lukijan väritettäväksi - ja sama koskee näitä historiaan sijoittuvia kirjoja.
Sen lisäksi ajankuva toimii hyvin - sekä ilmiöiden että henkilöiden kautta - ja nuo jälkimmäiset ovat eläviä ja todentuntuisia hyvine ja huonoine puolineen; ihmisten ajatuksista ja teoista kuvastuu myös aikakauden traumaattisuus ja epävarmuus. Ja vaikka Mujunen ehkä ehtii useampaan paikkaan kuin uskottavasti voisi ajatella, myös tarinoiden kulku on paitsi ripeää myös loogista. Ruumiita syntyy, mutta niiden syntymisellä ei mässäillä - ja vaikka genren tavan mukaisesti romanssit tulevat ja menevät, ne on esitetty hellän karheasti mutta häveliäästi.
Mielestäni Bagge myös, ilmeisesti sitä tietoisesti yrittämättä, välittää vähintään yhtä hyvän kuvan maailman mullistuksista kuten esim. Jan Guillou ja Ken Follett massiivisarjoissaan - ehkä koska historialliset tapahtumat tosiaan istuvat taustaan eikä niistä saarnata. Ehdin välissä myös tarttua ruotsalaiseen versioon historiallisesta dekkarista, Anna Lihammerin debyyttiin "Kun pimeys peittää maan", jonka teemana on rotubiologian nousu 30-luvun tiedemaailmassa - aihe, josta Ruotsissa on keskusteltu paljonkin.
Vaikka teema on vähintäänkin mielenkiintoinen, Lihammer ei mielestäni onnistu; hänen tekstinsä on välillä kuin dramatisoitua oppikirjaa, ja päähenkilö Carl Hell henkilökohtaisine demoneineen on poimittu skandinaavisen dekkarin kliseekokoelmasta. Kirjan asiasisältö on sinänsä varmasti kohdallaan, mutta minun henkilökohtainen elämykseni on, että Tapani Bagge ammattikirjailijana onnistuu paremmin kuin tiedemaailmasta tuleva Anna Lihammer, koska Bagge kirjoittaa enemmän tarinan ja draaman kaaren ehdoilla.
torstai 7. heinäkuuta 2016
lauantai 2. heinäkuuta 2016
Matkailun ihanuus ja kurjuus
Tuli käytyä lomamatkalla. Brysselissä asustava ystäväpariskuntamme oli kutsunut joukon ihmisiä Aÿn kylään, Champagnen alueen sydämeen, juhlistamaan yhteisiä satavuotispäiviään hyvän ruoan ja juoman merkeissä, ja me yhdistimme siihen hieman kulttuurimatkailua, shoppailua ja elämyksiä. Lähdimme kotoa tiistaiaamuna 14.6, ja palasimme kotiin kaksi tiistaita myöhemmin yön kynnyksellä. Matkapäiviä kertyi siis 15 ja kilometrejä 3.806 yhteensä kuudessa maassa.
Matka oli hieno. Champagnessa olivat pääosassa tietysti muuan kupliva juoma sekä ranskalainen keittiö - viiden ruokalajin illallisesta paikallisen Carrefour-marketin ruokavalikoimiin ja viinihyllyyn. Ehdimme käydä kolmessa eri shamppanjatalossa, pienessä, vähän isommassa sekä yhdessä kaikkein suurmmista. Ensinmainitusta (Roger Brun) päädyimme jostakin syystä, kahdeksaa eri juomaa maistettuamme, ostamaan mukaammekin laatikollisen juomia.
Champagnen ja shamppanjan lisäksi pääosissa olivat Maastricht, sen vanha keskusta ja Boekhandel Dominicanen, Jyllanti jossa nautimme maaseudun rauhasta sekä kirpputoreista, joilta metsästimme "antiikkia", äänilevyjä ja kirjoja, sekä tietysti pohjoisen Euroopan maantiet. Hollannissa ja Belgiassa vietimme pari päivää ruuhkissa moottoriteillä - ja välillä pienemmillä teillä jonottaen - ja pari kertaa hotellin löytäminen oli hieman hankalampaa kuin ylimalkainen kartanvilkaisu olisi antanut ymmärtää. Ensi kerralla meillä sitten varmaan onkin se navigaattori mukanamme.
Ja vaikka varsinaisia ajopäiviä ei kertynyt kuin ehkä viikon verran, totesimme automatkailun kyllä vaativan jonkun verran ennakkosuunnittelua, etteivät päivätaipaleet ime matkailijoista kaikkia mehuja. Tällä kertaa pisin päivämatka oli noin 640 km - joista viimeiset sata tosin suunnitelemattomia, yösijaa etsiessä - mutta jo 500 km on aivan riittävä taival jos aikoo jaksaa illalla muutakin kuin vain lysähtää hotellin pedille.
Toisaalta automatkailun hyvä puoli on vapaus, ja se, että tavaraa kulkee mukana tarpeeksi. Ensi kerralla joutunemme tosin lähtemään pakettiautolla...
Champagnen ja shamppanjan lisäksi pääosissa olivat Maastricht, sen vanha keskusta ja Boekhandel Dominicanen, Jyllanti jossa nautimme maaseudun rauhasta sekä kirpputoreista, joilta metsästimme "antiikkia", äänilevyjä ja kirjoja, sekä tietysti pohjoisen Euroopan maantiet. Hollannissa ja Belgiassa vietimme pari päivää ruuhkissa moottoriteillä - ja välillä pienemmillä teillä jonottaen - ja pari kertaa hotellin löytäminen oli hieman hankalampaa kuin ylimalkainen kartanvilkaisu olisi antanut ymmärtää. Ensi kerralla meillä sitten varmaan onkin se navigaattori mukanamme.
Ja vaikka varsinaisia ajopäiviä ei kertynyt kuin ehkä viikon verran, totesimme automatkailun kyllä vaativan jonkun verran ennakkosuunnittelua, etteivät päivätaipaleet ime matkailijoista kaikkia mehuja. Tällä kertaa pisin päivämatka oli noin 640 km - joista viimeiset sata tosin suunnitelemattomia, yösijaa etsiessä - mutta jo 500 km on aivan riittävä taival jos aikoo jaksaa illalla muutakin kuin vain lysähtää hotellin pedille.
Toisaalta automatkailun hyvä puoli on vapaus, ja se, että tavaraa kulkee mukana tarpeeksi. Ensi kerralla joutunemme tosin lähtemään pakettiautolla...
sunnuntai 29. toukokuuta 2016
Luettua: Timo Sandberg ja elävä historia
Viime vuosina kotimaisessa rikoskirjallisuudessa on alkanut jonkinlainen "historiabuumi" - itse olen ehtinyt tykästyä jo Virpi Hämeen-Anttilan 20-luvun Helsinkisarjaan, ja hyllyssä odottavat mm. Tapani Baggen toisen maailmansodan aikaan sijoittuvasta sarjasta osat 2-4, mutta ennen niitä tartuin Timo Sandbergin sisällissodan jälkeisen ajan Lahteen sijoittuviin kirjoihin, joista ensimmäinen, "Mustamäki", tulikin luetuksi yhdeltä istumalta. Toinen osa, "Häränsilmä", onkin minulta vasta alussa, mutta sekin vaikuttaa lupaavalta.
Olen lukenut aiemmin jokusen Sandbergin nykyhetkeen sijoittuvista dekkareista, ja pitänyt niitä ihan hyvinä, mutta Mustamäkisarja vaikuttaa jo liki täysosumalta. Miksi? No, "Mustamäen" tarina tuntuu uskottavalta, ja se etenee sopivaa vauhtia, tapahtumapaikat kuvataan elävästi, ja tekstistä välittyy minusta kouriintuntuvasti se epävarma ja jopa uhkaava tunnelma, joka sisällissodan jälkeisessä nuoressa tasavallassa vallitsi - kumpikin puoli oli tehnyt hirmutekoja, ja monet syylliset kulkivat vielä vapaana, samalla kun uhrien omaiset vielä elivät kärsimiensä vääryyksien kourissa.
Ja ennen kaikkea Sandberg on luonut henkilögallerian, josta on helppo pitää - niin rosvot kuin poliisit, muista päähenkilöistä puhumattakaan, tuntuvat oikeilta ihmisiltä hyvine ja huonoine ominaisuuksineen, ja sekoitus rikostarinaa, yhteiskunta- ja ajankuvaa ja ihmissuhteita on hyvin hämmennetty. Kaikkea ei myöskään pureskella valmiiksi, vaan lukija saa itse täyttää taustoja jos haluaa - Sandbergin henkilöt tarjoilevat pikku huomioita joiden kautta ajankuva rakentuu.
Tässä vaiheessa, kun olen lukenut kakkososaa vasta muutamia kymmeniä sivuja, tuntuu Sandberg kuljettavan mukanaan aika laajaa osaa edellisen kirjan henkilöistä myös jatkoon - aika näyttäköön, miten sarja kehittyy, mutta alku on lupaava. Elävää historiaa ajalta, jonka viimeisetkin silminnäkijät ovat siirtymässä lopullisesti historiankirjoihin.
Olen lukenut aiemmin jokusen Sandbergin nykyhetkeen sijoittuvista dekkareista, ja pitänyt niitä ihan hyvinä, mutta Mustamäkisarja vaikuttaa jo liki täysosumalta. Miksi? No, "Mustamäen" tarina tuntuu uskottavalta, ja se etenee sopivaa vauhtia, tapahtumapaikat kuvataan elävästi, ja tekstistä välittyy minusta kouriintuntuvasti se epävarma ja jopa uhkaava tunnelma, joka sisällissodan jälkeisessä nuoressa tasavallassa vallitsi - kumpikin puoli oli tehnyt hirmutekoja, ja monet syylliset kulkivat vielä vapaana, samalla kun uhrien omaiset vielä elivät kärsimiensä vääryyksien kourissa.
Ja ennen kaikkea Sandberg on luonut henkilögallerian, josta on helppo pitää - niin rosvot kuin poliisit, muista päähenkilöistä puhumattakaan, tuntuvat oikeilta ihmisiltä hyvine ja huonoine ominaisuuksineen, ja sekoitus rikostarinaa, yhteiskunta- ja ajankuvaa ja ihmissuhteita on hyvin hämmennetty. Kaikkea ei myöskään pureskella valmiiksi, vaan lukija saa itse täyttää taustoja jos haluaa - Sandbergin henkilöt tarjoilevat pikku huomioita joiden kautta ajankuva rakentuu.
Tässä vaiheessa, kun olen lukenut kakkososaa vasta muutamia kymmeniä sivuja, tuntuu Sandberg kuljettavan mukanaan aika laajaa osaa edellisen kirjan henkilöistä myös jatkoon - aika näyttäköön, miten sarja kehittyy, mutta alku on lupaava. Elävää historiaa ajalta, jonka viimeisetkin silminnäkijät ovat siirtymässä lopullisesti historiankirjoihin.
lauantai 14. toukokuuta 2016
7% Fluent In Spanish
Kymmenen vuotta sitten vietimme kevään Espanjassa - lähdimme helmikuun puolessavälissä ja palasimme kotiin heinäkuun alussa. Tarkoitukseni oli, paitsi viettää vuorotteluvapaata ja vetää henkeä, myös oppia puhumaan ainakin vähän espanjaa. Se ei oikein onnistunut - vaikka opinkin ymmärtämään jonkun verran tekstiä, järkevien lauseiden muodostamista en ottanut haltuun. Sen jälkeen olemme käyneet siellä vielä kymmenen kertaa, ja olen jatkanut espanjankielisen kevyen musiikin kuuntelemista - mutta uskoni luontaiseen kieltenoppimiskykyyni on saanut aikamoisen iskun.
Tänä keväänä luin jostain blogista sovelluksesta nimeltä Duolingo, jonka avulla saattoi opiskella espanjankielen alkeita missä vaan - vaikka vartin päivässä - ja päätin kokeilla sitä. Parin kuukauden "satunnaisen säännöllisen" käytön jälkeen olen huomaavinani tiettyä edistystä - osaan useampia verbejä kuin ennen ja jopa niiden taivutuksia, olen ymmärtänyt joitain adverbejä (?) ja vielä ainakin jonkin kolmannen jutun. Niin, ja olen todennut luontaisen kielioppikammoni koskevan myös espanjankieltä.
Harmi kyllä en ehtinyt opiskella kuin pari päivää ennen viimeisintä käyntiämme paikan päällä, joten soveltaminen käytäntöön on vielä kokematta, mutta kun syksyllä taas lähdemme reissuun toivon olevani vielä nykyistä seitsemää prosenttia parempi espanjanpuhuja. Oppia ikä kaikki...
Tänä keväänä luin jostain blogista sovelluksesta nimeltä Duolingo, jonka avulla saattoi opiskella espanjankielen alkeita missä vaan - vaikka vartin päivässä - ja päätin kokeilla sitä. Parin kuukauden "satunnaisen säännöllisen" käytön jälkeen olen huomaavinani tiettyä edistystä - osaan useampia verbejä kuin ennen ja jopa niiden taivutuksia, olen ymmärtänyt joitain adverbejä (?) ja vielä ainakin jonkin kolmannen jutun. Niin, ja olen todennut luontaisen kielioppikammoni koskevan myös espanjankieltä.
Harmi kyllä en ehtinyt opiskella kuin pari päivää ennen viimeisintä käyntiämme paikan päällä, joten soveltaminen käytäntöön on vielä kokematta, mutta kun syksyllä taas lähdemme reissuun toivon olevani vielä nykyistä seitsemää prosenttia parempi espanjanpuhuja. Oppia ikä kaikki...
keskiviikko 4. toukokuuta 2016
Luettua: Ann Cleeves ja hahmojen voima
Yksi kuluvan vuoden dekkarinimistä tähän asti on ollut Ann Cleeves. Yle on näyttänyt sekä Vera Stanhopen tutkimuksia että Shetland-sarjaa, ja molemmat kantavat kunniakkaasti brittiläisen TV-dekkarisarjan parhaita perinteitä. Verasta kertovia kirjoja en ole lukenut (vielä), mutta sen sijaan Shetlantiin sijoittuvan, Jimmy Perezistä kertovan sarjan kaksi toistaiseksi viimeisintä osaa, "Dead Water" ja "Thin Air".
Olin ensin hieman epäileväinen sarjan jatkon suhteen, koska minusta niitä edeltänyt "Blue Lightning" päättyi tavalla, jonka kuvittelin päättäneen koko sarjan ja Jimmy Perezin tarinan, mutta näin ei käynyt - ja kieltämättä hänen hahmoonsa tuli lisäulottuvuus juuri tästäkin syystä. Itse tarinat toimivat kohtuullisen hyvin, ja saarelaisten ja mantereelta tulleiden henkilöhahmojen joukkoon mahtuu muitakin mielenkiintoisisa tapauksia kuin päähenkilö.
Minusta Cleevesin vahvuuksiin kuuluu nimenomaan se, että hän osaa kuvailla ihmisiä ikäänkuin sopivasti - hahmot ovat eläviä, mutta niitä ei vatvota puhki. Poliisiryhmän jäsenet ja heidän keskinäiset suhteensa ovat nekin sopivasti esillä - väittäisin, että tämä tutkintatiimi on keskimäärin ottaen inhimillisimmästä päästä, mitä poliisiromaaneihin tulee. Heillä on omat vahvuutensa, heikkoutensa ja haasteensa, mutta mitään moniongelmaisia supersankareita he eivät onneksi ole.
Myös saarten tunnelma välittyy mielestäni hyvin - joskin siihen saattaa vaikuttaa se, että TV-sarjassa välillä herkutellaan luontokuvilla. Jonkinlaisen halun käydä paikan päällä nämä kirjat - tai itse asiassa jo aikaisemmat osat - hyvinkin ovat saaneet aikaan, vaikka itse juonikuviot eivät mitenkään edellytä tapahtumien sijoittamista juuri Skotlannin pohjoispuolella sijaitsevaan saariryhmään; loppujen lopuksi Cleevesin juonet kietoutuvat aina ihmissuhteiden ympärille.
Ehkä tämä ei ole elämää suurempaa kirjallisuutta, mutta ainakin viihteenä ja ajanvietteenä toimivaa - ja ilokseni huomaan, että syksyllä on luvassa taas uusi, seitsemäs osa.
Olin ensin hieman epäileväinen sarjan jatkon suhteen, koska minusta niitä edeltänyt "Blue Lightning" päättyi tavalla, jonka kuvittelin päättäneen koko sarjan ja Jimmy Perezin tarinan, mutta näin ei käynyt - ja kieltämättä hänen hahmoonsa tuli lisäulottuvuus juuri tästäkin syystä. Itse tarinat toimivat kohtuullisen hyvin, ja saarelaisten ja mantereelta tulleiden henkilöhahmojen joukkoon mahtuu muitakin mielenkiintoisisa tapauksia kuin päähenkilö.
Minusta Cleevesin vahvuuksiin kuuluu nimenomaan se, että hän osaa kuvailla ihmisiä ikäänkuin sopivasti - hahmot ovat eläviä, mutta niitä ei vatvota puhki. Poliisiryhmän jäsenet ja heidän keskinäiset suhteensa ovat nekin sopivasti esillä - väittäisin, että tämä tutkintatiimi on keskimäärin ottaen inhimillisimmästä päästä, mitä poliisiromaaneihin tulee. Heillä on omat vahvuutensa, heikkoutensa ja haasteensa, mutta mitään moniongelmaisia supersankareita he eivät onneksi ole.
Myös saarten tunnelma välittyy mielestäni hyvin - joskin siihen saattaa vaikuttaa se, että TV-sarjassa välillä herkutellaan luontokuvilla. Jonkinlaisen halun käydä paikan päällä nämä kirjat - tai itse asiassa jo aikaisemmat osat - hyvinkin ovat saaneet aikaan, vaikka itse juonikuviot eivät mitenkään edellytä tapahtumien sijoittamista juuri Skotlannin pohjoispuolella sijaitsevaan saariryhmään; loppujen lopuksi Cleevesin juonet kietoutuvat aina ihmissuhteiden ympärille.
Ehkä tämä ei ole elämää suurempaa kirjallisuutta, mutta ainakin viihteenä ja ajanvietteenä toimivaa - ja ilokseni huomaan, että syksyllä on luvassa taas uusi, seitsemäs osa.
Vuotemme museokortin kanssa 8: Turun kevään kertymää
Kävimme viime viikon lopulla yhdistetyllä työmatkalla ja pikku lomasella Suomen Turussa. Ohjelmassamme oli, paitsi pienimuotoista shoppailua ja hyvin syömistä, tietenkin myös museokortin heiluttelua - Turku on täynnä mielenkiintoisia museoita. Ajatuksemme oli nauttia jonkinlainen kulttuuricocktail - yksi taidenäyttely ja sitten jotain aivan muuta. Meillä kävi vähän huono tuuri ajoituksen suhteen, koska taidemuseot olivat juuri näyttelyvaihdosvaiheessa kesän alla, joten sekä Ars Nova että Wäinö Aaltosen museo tarjosivat tällä kertaa eioota, ja kaiken lisäksi yksi listamme nimistä, porvariskoti "Ett hem", olikin vielä talvitauolla.
Kohteiksi valikoituivat sitten Turun Biologinen Museo - osittain mielenkiintoisen rakennuksensa vuoksi - ja Aboa Vetus. Ensinmainittu olikin nimenomaan rakennuksena hauska nähdä; en ollut aiemmin sisäistänyt, että se onkin jo alun perin rakennettu nimenomaan museoksi. Viime vuosisadan alun kansallisromanttinen tyyli olikin ilo silmälle. Oikeastaan on harmi, että se on niin piilossa Samppalinnanmäen kainalossa, lääninhallituksen kolossirakennuksen takana.
Kokoelmista jäivät mieleen lähinnä hirvittävät hyönteiset, ja näytteillepanosta se, että tunnelma oli aika unelias. Tällä en tarkoita sitä, että odottaisin museoiltani vauhtia ja vaarallisia tilanteita - mutta esim. AV-tekniikan mahdollisuuksia ei oltu hyödynnetty. Mutta toisaalta, näin jälkeenpäin voi todeta myös siellä olleen ihanan hiljaista.
Toinen kohteemme oli Aboa Vetus, jossa olin kyllä käynyt ennenkin, mutta joka silti teki taas vaikutuksen - koska tässä maassa ei käytännössä ole mitään elossa säilynyttä keskiaikaista kaupunkia, jo sellaisen jäännökset kiehtovat. Kaiken lisäksi esillepano on mielenkiintoinen, esineistö monipuolista - ja uutena huomiona totesimme, että sinne ehdottomasti pitää tuoda myös lastenlapset ihmettelemään mennyttä maailmaa.
Entisenä turkulaisena minua jaksaa myös ilahduttaa jokiranta, josta on tulossa yhä viihtyisämpi, maamme oloissa ainutlaatuinen kokonaisuus - joki, maamme vanhin kaupunkiympäristö (Turussa ei todellakaan ole purettu kaikkea vanhaa), kahvilat ja ravintolat (päivällinen E. Ekblomilla oli täysosuma, ja lounas Tårgetissa hyvä sekin, mutta se on toinen juttu) ja tunne siitä, että kaupungin keskellä on keidas, jossa voi hengähtää omaan tahtiinsa vaikka kesken työpäivän - kevään ensimmäisestä lämpimästä päivästä nyt puhumattakaan.
Eli monestakin syystä lienee kohtuullista tehdä uusintäkäynti aika pian.
Kohteiksi valikoituivat sitten Turun Biologinen Museo - osittain mielenkiintoisen rakennuksensa vuoksi - ja Aboa Vetus. Ensinmainittu olikin nimenomaan rakennuksena hauska nähdä; en ollut aiemmin sisäistänyt, että se onkin jo alun perin rakennettu nimenomaan museoksi. Viime vuosisadan alun kansallisromanttinen tyyli olikin ilo silmälle. Oikeastaan on harmi, että se on niin piilossa Samppalinnanmäen kainalossa, lääninhallituksen kolossirakennuksen takana.
Kokoelmista jäivät mieleen lähinnä hirvittävät hyönteiset, ja näytteillepanosta se, että tunnelma oli aika unelias. Tällä en tarkoita sitä, että odottaisin museoiltani vauhtia ja vaarallisia tilanteita - mutta esim. AV-tekniikan mahdollisuuksia ei oltu hyödynnetty. Mutta toisaalta, näin jälkeenpäin voi todeta myös siellä olleen ihanan hiljaista.
Toinen kohteemme oli Aboa Vetus, jossa olin kyllä käynyt ennenkin, mutta joka silti teki taas vaikutuksen - koska tässä maassa ei käytännössä ole mitään elossa säilynyttä keskiaikaista kaupunkia, jo sellaisen jäännökset kiehtovat. Kaiken lisäksi esillepano on mielenkiintoinen, esineistö monipuolista - ja uutena huomiona totesimme, että sinne ehdottomasti pitää tuoda myös lastenlapset ihmettelemään mennyttä maailmaa.
Entisenä turkulaisena minua jaksaa myös ilahduttaa jokiranta, josta on tulossa yhä viihtyisämpi, maamme oloissa ainutlaatuinen kokonaisuus - joki, maamme vanhin kaupunkiympäristö (Turussa ei todellakaan ole purettu kaikkea vanhaa), kahvilat ja ravintolat (päivällinen E. Ekblomilla oli täysosuma, ja lounas Tårgetissa hyvä sekin, mutta se on toinen juttu) ja tunne siitä, että kaupungin keskellä on keidas, jossa voi hengähtää omaan tahtiinsa vaikka kesken työpäivän - kevään ensimmäisestä lämpimästä päivästä nyt puhumattakaan.
Eli monestakin syystä lienee kohtuullista tehdä uusintäkäynti aika pian.
tiistai 12. huhtikuuta 2016
Luettua: James A. Michener ja tarinan kaari
Onko olemassa mitään parempaa kuin oikein paksu historiallinen romaani? No, ehkä montakin asiaa, mutta aina välillä on mukavaa tarttua sellaiseen tekstiin, jonka sivumäärä on jopa nelinumeroinen, mutta joka silti jaksaa kantaa ja kiinnostaa. James Michener kirjoittaa juuri sellaisia kirjoja.
"The Source" kertoo juutalaisten ja Pyhän Maan historian koko kaaren esihistoriallisista ajoista meidän päiviimme - tai pikemminkin 1960-lukuun - sarjana episodeja jotka kertaavat fiktiivisen galilealaisen Makorin kaupungin historiaa. Michener nivoo taitavasti ns. oppikirjatiedon osaksi tarinaa, ja kertomuksissa vilahtelevat myös oikeat historialliset hahmot. Monet episodeista päättyvät tuhoon ja hävitykseen - mutta sehän ei ole mikään ihme, alueen historian huomioonottaen. Etenkin ristiretkistä ja niihin liittyvistä toimista kertova osa on riipaisevaa luettavaa.
Ainakin minulle kirja rakentaa aika vahvan kuvan juutalaisen uskonnon ja elämän peruspilareista - joskaan en ollenkaan osaa sanoa millä tavalla hänen mahdolliset sympatiansa vaikuttavat sisältöön. Hän valitsee myös mielenkiintoisia henkilöitä "tarinankantajiksi" - paitsi ehkä nykyaikaosioon, joka kuvaa arkeologisia kaivauksia entisen kaupungin paikalla, ja tuntuu jotenkin ontuvalta, ikäänkuin pakkopullalta. Kiinnostava lukuelämys silti, kaiken kaikkiaan.
"The Source" kertoo juutalaisten ja Pyhän Maan historian koko kaaren esihistoriallisista ajoista meidän päiviimme - tai pikemminkin 1960-lukuun - sarjana episodeja jotka kertaavat fiktiivisen galilealaisen Makorin kaupungin historiaa. Michener nivoo taitavasti ns. oppikirjatiedon osaksi tarinaa, ja kertomuksissa vilahtelevat myös oikeat historialliset hahmot. Monet episodeista päättyvät tuhoon ja hävitykseen - mutta sehän ei ole mikään ihme, alueen historian huomioonottaen. Etenkin ristiretkistä ja niihin liittyvistä toimista kertova osa on riipaisevaa luettavaa.
Ainakin minulle kirja rakentaa aika vahvan kuvan juutalaisen uskonnon ja elämän peruspilareista - joskaan en ollenkaan osaa sanoa millä tavalla hänen mahdolliset sympatiansa vaikuttavat sisältöön. Hän valitsee myös mielenkiintoisia henkilöitä "tarinankantajiksi" - paitsi ehkä nykyaikaosioon, joka kuvaa arkeologisia kaivauksia entisen kaupungin paikalla, ja tuntuu jotenkin ontuvalta, ikäänkuin pakkopullalta. Kiinnostava lukuelämys silti, kaiken kaikkiaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)