Pimeän vuoden tilinpäätös

Ensi ajattelemalta äskettäin päättynyt vuosi ei tunnut miltään juhlavuodelta, vaikka se minulle itselleni olikin merkkipaalu puolen vuosisadan täyttymisen vuoksi. Päinvastoin ensimmäiseksi tulee mieleen muutama sellainen ilmiö, jotka olisin mieluusti jättänyt kokematta.

Minua masentaa maailman tilanne. Syyria, Afganistan, Ukraina... ja nämä ovat niitä paikkoja, jotka edes pääsevät otsikoihin. USA:ssa republikaanien esivaaliprosessi, jota voisi luulla huonoksi vitsiksi ellei se olisi pahaa unta. Pakolaiskriisi, joka on kaiken muun lisäksi armottomasti paljastanut eurooppalaisen epäinhimillisyyden kasvot. Ja vielä se, että tämä epäinhimillisyys on päässyt vallalle myös meidän omassa lintukodossamme, jossa typerästä ja rikollisesta on tullut uusi normaali, ja jossa sivistys ja suvaitsevaisuus nykyisin ovat likimain kirosanoja.

Toinen ilmiö, joka minua pelottaa ja vihastuttaa, on mielipiteiden diktatuuri. Sillä en viittaa pelkästään siihen, että yhä useammat väärintulkitun sananvapauden nimissä kokevat voivansa polkea ihmisoikeuksia tai lakia ja järjestystä, ja kutsuvat sitä keskusteluksi - vaikka sekin on jo paha asia. Vähintään yhtä paljon minua askarruttaa se, että kaiken maailman mielipiteistä ja uskomuksia yhä laajemmin pidetään yhtä arvokkaina tiedonlähteinä ja ohjenuorina kuin tutkittua tietoa. Kaiken lisäksi monet näitä mielipiteitä laukovista ihmisistä vielä närkästyvät, jos heidän mielipiteitään kritisoi esim. faktapohjalta.

Ja vaikka primitiivireaktio olisikin lähteä mukaan loanheittokisaan, sitäkään ei auta tehdä, koska ravan roiskuessa on vaikeaa erottaa ääliöitä ja niitä muita toisistaan; ravassa olemme kaikki, ja sen heittäminen on hyvin samannäköistä puuhaa ihan tarkoitusperien jaloudesta riippumatta... Mutta vaikka keskustelu menisi kuinka matalamieliseksi, viimeistään nyt on syytä lopettaa sen vältteleminen. Sen, joka ei hyväksy mustavalkoista vastakkainasettelua ja väittämistä ilman vastuuta, on nyt sanottava se julki - ja se koskee myös minua. Ei auta taivastella ja pyöritellä silmiä, on pakko yrittää pitää valoa yllä kun pimeys laskeutuu.

Mutta menikö vuosi 2015 sitten täysin harakoille? Ei mennyt, ei edes makrotasolla. Olkoon vaikka Pariisissa saavutettu ilmastosopu jonkinlainen merkki siitä, että toivoa on, vaikka se ei itsessään vielä ratkaise paljon mitään. Ja vaikka kotimaan taloudelliset suhdanteet ja poliittiset kiemurat uhkaavat kaikkea kasvu-uralle palaamisesta omaan työpaikkaani, on ainakin mielenkiintoista tekemistä ja ajattelemista tarjolla suunnalla jos toisellakin. Vähitellen minulle alkaa valjeta se, mitä voisin isona tehdä - vaihtehtoja on tosin useampia, eikä mikään niistä ole itsestäänselvästi muiden yläpuolella.

Minun ongelmani on pikemminkin virikkeiden määrä käytössä olevaan aikaan ja tarmoon suhteutettuna - mutta toisin kuin globaalit haasteet, nämä minun omat haasteeni ja niihin tarttuminen ovat aika pitkälle minun omassa hallinnassani.









 

Luettua: Vares, Raid ja hyvän jännärin tunnusmerkit

Mitä odotat hyvältä jännitysromaanilta? No, jännitystä tietenkin. Mielellään ainakin välillä vauhtia ja vaarallisia tilanteita, hyviä tyyppejä ja jämerää tarinankuljetusta. Henkilökohtaisesti en vaadi uskottavuutta nippelitiedon oikeellisuuden muodossa, mutta päälinjat on hyvä saada esitettyä niin että voin uskoa niiden ainakin periaatteessa olevan mahdollisia. Poliittinen korrektius taas on tavallaan toisarvoista, varsinkin koska se lienee aika harvinaista lain reunan ulkopuolella. Yksi tärkeä ainesosa on uskottava ja "elämänmakuinen" päähenkilö - varsinkin jos kirjailijan mielessä on pitempi sarja teoksia.

Pitkissä sarjoissa on puolensa. Toisaalta nimenomaan koukuttavaa päähenkilöä on mukava seurata - mutta toisaalta harva sarja on loppujen lopuksi tasalaatuinen, loppua kohti parantamisesta puhumattakaan. Yksi hyvä esimerkki on Reijo Mäki ja hänen jo 26. osaan ehtinyt Vares-sarjansa; en ole tosin lukenut alkupään teoksia kuin satunnaisesti, mutta lähemmäs parikymmentä sarjan kirjoista olen lukenut. Niihin on yleensä mukava tarttua, ne kulkevat aika jouhevasti eteenpäin, mutta olen huomannut saavuttaneeni jonkinlaisen kyllästyspisteen. Toisaalta niin on käynyt ennenkin, kunnes sarja taas on ryhdistäytynyt.

Tällä kertaa täydensin sarjan aukkoja sen 21. ja 22. osilla, "Kolmijalkainen mies" ja "Mustasiipi". Niitä edeltäneessä parissa kirjassa oli minusta asennetta, ja niitä seurannut ns. Lännentrilogia oli sekin ihan viihdyttävä - oliko Mäki löytänyt viisasten kiven? Ei oikein. Aikuisviihdeteollisuudesta kertova "Kolmijalkainen mies" oli aika tahmainen tapaus; siinä ei mielestäni ollut paljon mitään uutta, ja se vanha oli samaa vanhaa - mutta pornomaailman raadollinen kuvaus oli aika luotaantyöntävää. Vareksen sidekickeistä tosin novellikirjailija Luusalmi sopi tällä kertaa tarinaan kuin nenä pe... päähän.

Yllätyksekseni "Mustasiipi" olikin toista maata - oikeastaan yhdestä ainoasta syystä; tarina oli rakennettu toisella tavalla, ja piti minut otteessaan paljon paremmin kuin yleensä. Jos jotakin moittisin, niin kokonaisuuden olisi saanut vielä elävämmäksi jos Mäki olisi panostanut hiukan enemmän henkilöiden persooniin ja ilmaisuun - tässä kirjassa, niinkuin koko sarjassa, varsinkin laitapuolen kulkijoiden raaka kielenkäyttö on kuin yhdetä puusta veistettyä.

Mäkeä hieman suurempi tyyliniekka on Harri Nykänen, joka on kirjoittanut monenlaisia dekkareita. Hänen tunnetuin henkilönsä on "moraalinen tappaja" Raid, jonka tekemisiä on kronikoitu yhdeksän kirjan verran. Minusta koko sarja pitää kutinsa, (toistaiseksi) viimeistä osaa lukuunottamatta. Nyt luin sen keskivälille sijoittuvat teokset "Raid ja pelkääjät" sekä "Raid ja poika", joista varsinkin jälkimmäinen oli tunnelmallista tavaraa.

Nykäsen valtteja ovat lakonisuus - hän todella malttaa antaa tarinan kertoa - ja hyvät tyypit. Itse Raidin lisäksi poliiskolmikko Jansson, Huusko ja Susisaari ovat seuraamisen arvoisia, samoin jotkut rosvogallerian kasvot. Päähenkilön toimintatapa - palkkamurhaaja joka tavallaan jakaa oikeutta tasapuolisemmin kuin maallinen tuomiovalta on käsitteenä mielenkiintoinen, joskin Raidin toiminta tietysti olisi kestämätöntä varsinkin jos sitä harrastettaisiin laajemminkin.

Taloudellisen ilmaisun myötä Nykäsen kirjat myös ovat aika lyhyitä ja tiiviitä lukukokemuksia - niihin ei uppouduta koko päiväksi, mutta toisaalta ne ehtii hyvin nauttia vaikka yhdeltä istumalta jos siltä tuntuu. Raideja on käsittääkseni yhdeksän, ja niistä viimeinen, "Susiraja", ei mielestäni ole paljon mistään kotoisin. Aikaisemmat ovatkin sitten aika lailla täyttä asiaa.

Vuoden 2015 kohokohtia: Musiikki

Taas on vuosi takana, ja aika vähän summata. Mitähän vuodesta 2015 voisi sanoa musiikillisesti? Ainakin sen, että huomaan kuunnelleeni/kuulleeni vähemmän vastajulkaistua musiikkia suhteessa vanhempaan kuin moneen vuoteen, vaikka olenkin tullut hankkineeksi levyjä kappalemääräisesti enemmän kuin vuosiin. Voi siis olla syytä lähteä purkamaan vyyhteä pikemminkin siitä päästä, koska myös vanhan musiikin hankkiminen voi tuottaa uusia elämyksiä. Yleisesti ottaen voi myös sanoa, että menneen vuoden tärkein trendi minun kohdallani oli vanhan jatkuminen. Myös uusien levyjen parhaimmisto oli enimmäkseen vanhojen tekijöiden levyttämää, eikä useinkaan yhtä hyvää tai ainakaan parempaa kuin jotkut aiemmat levytykset.

Yksi vuodesta 2014 jatkunut trendi oli LP-levyn paluu ja CD:n ennustettu kuolema, joka minun kohdallani merkitsi laajamittaista, kohtuuhintaista kokoelmien täydentämistä - minun kohdallani mikään formaatti ei ole ehdoton ykkönen, mutta huomaan pitäväni fyysisistä levyistä tiedostoja enemmän. Voi olla, että CD historiallisessa perspektiivissä tulee olemaan "ylimenoformaatti" - siirtymä vinyyliajan albumivetoisuudesta digitaaliseen, biisi- ja soittolistaperusteiseen kuunteluun - mutta minulle se sopii hyvin, koska molemmat kuuntelutavat toimivat.

Vuonna 2015 tulin hankkineeksi aika läjän varsinkin 1970-luvun musiikkia CD:llä - sekä vanhoja suosikkeja, että uusia. Hyllyn täydentäminen esim. Bonnie Raittin, Robin Trowerin, Jackson Brownen ja Foreignerin vanhoilla lätyillä tuotti paljon mielihyvää - ja toisaalta aikaisemmin ohittamani J. Geils Band ja Doobie Brothers antoivat uusia kiksejä. Varsinkin "5 Original Albums"-pakkausmuoto oli hyvinkin kätevä. Toinen aikajänne, jolta hyllyyn eksyi levy jos toinenkin, oli vuosituhannen vaihde; mm. Aimee Mann, Melissa Etheridge ja Counting Crows pääsivät esille aiempaa paremmin.

Kotimaisista hankinnoista mainittakoon mainiot "Johanna-vuodet"-kokoelmat; minulla oli jo kaikki SIG:in vinyylit, kun taas Bluesounds oli jäänyt jostain syystä paitsioon, mutta kattavien kokoelmien avulla molemmat pääsivät ansaitsemilleen kuuntelumäärille. Vielä kun kansitaide olisi vastannut sisältöä.. ja ainakin Tuomari Nurmio ja Leevi & Leavings ovat vielä harkinnassa/hankinnassa.

Paras uusi levytys oli sekin vanhan konkarin tekele - Richard Thompson ei ole urallaan varsinaisesti huonoja levyjä tehnytkään, mutta "Still" on yksi pitkän katalogin huippukohdista. Miehen ääni kypsyy vanhetessaan, kitaristina hän on yksi parhaista, ja uuden levyn laulukokoelma on sanalla sanoen loistava. Sovitukset toimivat - ei mitään turhaa, mutta silti sopivan vaihtelevaa. Mielipiteeni tästä albumista on vasta muodostumassa, mutta toistaiseksi olen joka kuuntelulla löytänyt jotakin uutta. Ostamani version mukana tuli vielä viiden "ylijäämäbiisin" bonus-EP, joka sekin on kauttaaltaan samaa tasoa. Jotkut vain kerta kaikkiaan osaavat.

Muita hyviä levytyksiä julkaisivat mm. Thunder, sisarukset Shelby Lynne ja Allison Moorer sekä toisen polven lauluntekijäkyky Lilly Hiatt - mutta uusien elämysten lista on siis kohtuullisen lyhyt.

Kotimaisen musiikin puolella jonkinlaisen välivuoden tunne on vielä vahvempi - joskin toivoa on ilmassa. Pidin esim. Juha Tapion, Egotripin, Anna Puun ja Emma Salokosken uusista levyistä, mutta jokainen heistä on aiemmin tehnyt mielestäni vieläkin parempia albumeja. On tosin myönnettävä, että Tapion "Eläköön" jostain syystä iski tajuntaan rajummin kuin yksikään toinen kotimainen biisi moneen vuoteen - en tiedä miksi, mutta se on jotenkin pakahduttava elämys. Vuoden toiseksi paras uusi albumi oli Matti Juhani Koivun "Kauneimmat meistä", joka tuli soineeksi aika usein - mutta hänkin on jo etabloitu kyky.

Vuoden paras uusi kotimainen levy oli silti minulle uuden tuttavuuden, Yonan häkellyttävä "Naivi", joka nimenomaan kokonaisuutena oli valloittava. En osaa hyräillä yhtäkään kappaletta (no, "Crying In The Chapel" on tietenkin sävelmänä tuttu - mutta Yonan suomenkielinen tulkinta oli jotain aivan muuta), mutta ennen kaikkea levyn tunnelma vie mukanaan. Kun se vielä on genreä, jota en yleensä harrasta (kai - en oikeastaan edes tiedä, mitä genreä se on), elämys on vielä enemmän inspiroiva.

Konserttielämyksiä onnistuin jo perinteisesti (?) välttämään melkein viimeiseen asti - mutta ruotsalaisen rockin kummisedän Pugh Rogefeldtin soolokeikka Vaasan Ritzissä oli vähän enemmän kuin nostalgiatrippi, vaikka hän esitti lähinnä 1970-luvun hittejään - mutta esitys, olemus ja itseironia toimivat, samoin hänen "uudet" laulunsa eli ruotsinkieliset tulkinnat parista 50-luvun korvamadosta. Miehen ääni on kohtuullisen hyvin tallella - ja hänen laulunsa ovat keskeinen osa naapurimme rockin historiaa. Hassua, että meitä oli salissa muutama sata, kun taas Roxette keräsi Vaasankeikalleen yli 10.000 kuulijaa...

En oikeastaan edes tiedä mitä kaikkea olen missannut; harmittamaan jäi se, että olin kyllä noteerannut Procol Harumin esiintymisen Tamperetalossa joulukuun alussa - en vain sitten muistanut sitä kun olisi pitänyt hankkia lippu tai raahautua paikalle, vaan vasta kun luin keikka-arvostelun. Tässä kohtaa eivät auta edes uudenvuodenlupaukset - minä en vain saa aikaiseksi mitään aktiivista keikoilla käymistä, saati edes niiden tarjonnan seurantaa.

(Julkaistu myös Maailman paras levy-blogissani)

Luettua: David Lodge ja tyylin ja taidon liitto

Viime vuosien kirjallisten suosikkien listallani  David Lodge on noussut yhä korkeammalle sitä mukaa, kun olen ehtinyt lukea hänen teoksiaan - nyt viimeksi miltei ahmaisin hänen viimeisimpiin romaaneihinsa kuuluvan "Deaf Sentencen". Se olikin teos joka kolahti lujaa, joskaan en välttämättä pidä kaikista kolahduksen syistä.

Se kertoo - ilmeisesti osittain Lodgen omien kokemusten perusteella - noin 65-vuotiaasta entisestä professorista, joka on jäänyt varhaiseläkkeelle alettuaan kuuroutua, ja jonka arki em. syistä on välillä haasteellista ja välillä tylsää. Hänen vaimollaan on uusi ura mutta hän itse ei jaksa keskittyä tutkimukseen vaikka siihen olisi aikaa, hänen isänsä dementoituu, häntä ahdistelee nuori naispuolinen opiskelija - ja hän itse pohtii vanhenemista. Ja kaikki tämä tapahtuu nautittavan vivahteikkaalla englanninkielellä - Lodge vaihtelee kertojamuotoa, leikkii sanoilla, kirjan nimestä alkaen,

Tietyllä tapaa se oli epämiellyttävä lukukokemus. En ole eläkkeellä, en kuuroutumassa (ainakaan vielä), isäni on täysissä sielun voimissa, eikä minun perässäni juokse kukaan - mutta ikääntyvän valkoisen miehen pohdinnat tuntuvat enenevässä määrin tutuilta, ja Lodge käsittelee teemaa aika perusteellisesti. Kun vielä kuolevaisuus ja (epä)usko liitetään kuvaan, tämä teos voi valvottaa sekä lukiessa että jälkeenpäin. Silti minua harmitti sen loppuminen.

Alkuvuodesta lukulistallani oli toinen hänen kirjoistaan, "Therapy", joka sekin oli lukunautinto, mutta hieman epämiellyttävä sellainen - ja pitkälti samoista syistä. Päähenkilö oli keski-ikäinen mies, tässä tapauksessa media-alalla, jonka elämänhallinta oli riistäytymässä käsistä - ja hänen pelkonsa, keppihevosensa ja pohdintansa oli tarinan keskiössä. Koska en purkanut lukukokemusta saman tien, en välttämättä muista kaikkia minua jotenkin koskettaneita seikkoja - mutta sen muistan, että koko kertomus tavallaan oli terapiaa myös lukijalle.

Kummallakin kerralla Lodge onnistuu sekä tarinan kaaren että herkullisten kohtausten rakentamisessa, vieden kokonaisuutta eteenpäin niin, että minun välillä piti melkein pidätellä lukemistani etten vahingossa hyppäisi jonkun kohdan yli. Onneksi minulla on vielä pari hänen vanhempaa teostaan odottamassa...

Luettua: Alan Furst ja vakoiluromaani kirjallisena saavutuksena

Taisin jo jokin aika sitten hämmästellä sitä, miten olen yhtäkkiä ruvennut lukemaan vakoiluromaaneja vaikka ko tyylilaji ei varsinaisesti ole kuulunut suosikkeihini - mutta nyt onnistuin taas löytämään uuden alan suosikin. Kaiken lisäksi se tapahtui kirpputorien ja alelaatikoiden välityksellä.

Alan Furst on kirjoittanut jo toistakymmentä lähinnä 30-luvun viimeisten vuosien Eurooppaan sijoittuvaa romaania, joiden jonkinlainen yhdistävä teema vaikuttaa olevan "tavallisten ihmisten" tai ainakin jollakin tavalla ulkopuolisten sekaantuminen poliittiseen valtapeliin ja etenkin natsien nousuun. Aihe on kiinnostava, koska Euroopassa tuona aikana tapahtui paljon sellaista, jota jälkeenpäin on vaikea ymmärtää, mutta joka varmaankin silloin vaikutti ainakin kohtuullisen hyvältä ajatukselta - ja joka osaltaan edesauttoi natsien valtaannousua ja toiden maailmansodan syttymistä.

"The Polish Officer" kertoo puolalaisesta kartografista, joka joutuu esikuntatehtävistä vakoojaksi ja vastarintaliikkeen palvelukseen kun Saksa ja Neuvostoliitto miehittävät hänen kotimaansa, "Mission In Paris" taas wieniläislähtöisestä mutta Hollywoodissa uransa luoneesta näyttelijästä, joka saapuu Pariisiin syksyllä 1938 tekemään elokuvaa. Kumpikin joutuu venymään henkilönä ja tarkastelemaan omia arvojaan ja motiivejaan - tekemään valintoja jotka eivät tavallisissa oloissa koskaan olisi ajankohtaisia. Kumpikin solmii myös ihmissuhteita, jotka ainakin jossain määrin saavat väriä olosuhteista.

Kaikki tämä tapahtuu Furstin hallitulla tyylillä - hänen henkilökuvansa ja tunnelmansa piirtyvät pienin vedoin mutta tehokkaasti. Draaman kaari on selkeämpi, kun sitä ei alleviivata, ja jännitys rakentuu pienistä huomioista ja pikaisesta vaaran aavistuksesta. Hänen proosaansa on ilo lukea, koska se kuiskaa ja vihjaa siinä kun heppoisemmat alan tekijät huutavat ja melskaavat. Samalla mieleen tulee se, miten monet hänen seuraamansa ajan merkeistä jotenkin tuntuvat olevan ilmassa taas. 

Vuotemme museokortin kanssa 4: Sara Hildénin taidemuseo ja Erwin Wurm

Yksi taka-ajatus kortin hankkimiselle oli se, että tulisi käytyä katsomassa myös sellaisia museoita ja näyttelyjä, jotka normaalisti saattaisivat jäädä ohjelman ulkopuolelle. Niihin kuuluu ilman muuta itävaltalaisen kuvanveistäjän Erwin Wurmin retrospektiivinen näyttely Sara Hildénin taidemuseossa Tampereelle. Kuvataideteoksista veistokset ovat ainakin minulle huomattavasti vieraampia kuin "kaksiulotteinen" taide - joskin poikkeuksiakin on.

Wurm uskoo taiteen interaktiivisuuteen - yksi kaikkein hauskimmista esitellyistä kokonaisuuksista oli "veistos/valokuvasarja" 30 Second Stories, johon myös Sara Hildénin näyttelyn kävijät saattoivat halutessaan osallistua. Itse olen enemmänkin tarkastelun kuin osallistumisen ystävä, mutta jotkut dokumentoiduista osallistumisista olivat kieltämättä aika oivaltavia. Myös valuvat autot ja makkarakuviot  jäivät mieleen, joskin niiden syvin olemus ja tarkoitus eivät minulle täysin auenneet.

Ylipäätänsä Wurmin työt herättivät sekä minussa että muissa kävijöissä kaikenlaisia reaktioita - välinpitämättömyydestä hykertelyyn - ja samalla jäin miettimään taiteen olemusta, näin amatööripohjalta. Taide on minusta ainakin parhaimmillaan enemmän kuin taiteilijan teos - itse taiteeseen kuuluu myös reaktio ja joskus interaktio. Taide on katsojan silmässä (tai muussa aistielimessä). Ja minun silmissäni tästä näyttelystä löytyi muutama mielenkiinnon aihe, mutta elämysten huippulistalle tämä ei oikein taida päästä.

Luettua: Bernard Wasserstein: On The Eve - synkkien vuosien kronikka

Historia on aina kiinnostanut minua, ja olen mielestäni onnistunut omaksumaan ainakin tiettyjä päälinjoja läpi aikojen, varsinkin Euroopan historiasta. Sotahistoria ei varsinaisesti minua kiinnosta, sen sijaan ne historian tapahtumalinjat jotka esim ovat johtaneet sotiin ja selkkauksiin - ja ne kohtalot, joita eri ihmisryhmät ovat kohdanneet näiden linjojen seurauksena.

Niinpä tunsin tietenkin entuudestaan natsien julmuudet juutalaisia (ja muita kansanryhmiä) kohtaan, mutta oikeastaan vasta Bernard Wassersteinin "On The Eve" antoi minulle hieman täydellisemmän kuvan kansanryhmästä ja kulttuurista - kulttuureista - joka 1900-luvun alkupuolella oli vihdoinkin saavuttanut jonkinlaiset kansalaisoikeudet koko Euroopan alueella, joka oli aidosti kansainvälinen ja samalla selvästi juurtunut tiettyihin aatteisiin ja alueisiin, ja joka vaikutti elävästi niin tieteeseen kuin kulttuurielämään. Mutta joka toisaalta samalla joutui yhä ahtaammalle melkein kaikkialla, jonka sortamiseen osallistuivat monet muutkin kuin kansallissosialistit, ja joka itse asiassa oli jo aloittanut eräänlaisen alasajon - esim. syntyvyyden dramaattisen laskun kautta.

Miksi näin kävi, miten prosessi ilmeni tavallisten juutalaisten elämässä, ja miten he reagoivat? Wasserstein käy läpi elämän, kulttuurin ja työn eri piirit perusteellisesti, ja elävöittää kertomuksensa ankkuroimalla sen konkreettisesti ihmiskohtaloihin. Monet joutuivat tapahtumien uhriksi, mutta jotkut selviytyivät, enemmän tai vähemmän dramaattisten vaiheisen kautta, ja jatkoivat vaikuttamistaan maailman tapahtumiin ja tekemisiin. Teksti on asiallista - draaman kaari syntyy tapahtumien synkästä kulusta.

Vaikka nimenomaan juutalaisten asema sittemmin on vakiintunut, joskaan ei ristiriidoitta, ja vaikka heidän kohtalonsa ehkä on jo dokumentoitu aika kattavasti, tämä on tärkeä kirja myös siksi, että sen kautta voi pohtia myös muiden kansojen kohtaloita - varsinkin tänä päivänä, kun rajoillemme taas ilmestyy ihmisiä joiden on ollut pakko jättää vanha elämänsä koska heidän henkensä ovat vaarassa.