Vuotemme museokortin kanssa 7: Carolus Enckell ja taiteilijan pokka

Sara Hildénin taidemuseossa on mukava käydä - siellä järjestettävät näyttelyt ovat yleensä joko loistavia tai vähintään raivostuttavia, mutta harvoin tylsiä tai yhdentekeviä. Tällä kertaa tutustumiskohteena oli Carolus Enckell, yksi kotimaisen nykytaiteen suurista nimistä. Olen ihmetellyt ja ihastellut hänen töitään ennenkin, mutta kokonaista retrospektiivia en ole nähnyt. Ja se on avoinna toukokuun puoliväliin, joten kerrankin ehdin kirjoittaa jostakin, jota voin vieläpä suositella muillekin.

Tässä kohdassa tiedän useitakin tuttaviani, jotka voisivat luetella kaikennäköisiä kliseitä siitä, mikä on taidetta ja mikä ei, ja mitä taiteilija oikein luulee tekevänsä ja kuka hän kuvittelee olevansa - itse tyydyn toteamaan, että taide suureksi osaksi on katsojan silmässä, ja että tässä poiminnassa oli sekä loistavia että raivostuttavia teoksia. Onko yksi- tai kaksivärinen levynkappale taidetta? Miksei olisi - se riippuu ihan kontekstista.

Minua miellytti eniten kolme asiaa. Ensinnäkin joidenkin töiden tekstuuri - miten näennäisesti yksivärinen onkin vaikka kuinka monimuotoista. Toiseksikin, ja vielä enemmän, hänen tapansa palata tiettyihin muotoihin ja kehittää ikäänkuin tarinaa joka jatkuu taulusta ja joskus jopa vuodesta toiseen. Kaikkein eniten minua kuitenkin miellytti ahaa-elämys, jonka sain näyttelyn ensimmäisen huoneen valoisan raidallisista aiheista (en nyt mistään löydä sarjan nimeä...) - koska koin ymmärtäväni mitä hän ajoi takaa, ja että voisin itsekin toimia juuri niin jos osaisin ilmaista itseäni graafisesti. Jossakin löytyy joku mielenkiintoinen asia, yksityiskohta josta tulee kuva - ja kun siitä karsii turhat koristeet, siitä voi tulla juuri vaikkapa raidallinen...

Näyttelyesitteessä todettiin Enckellin taiteen samalla olevan kevyesti ironinen kannanotto johonkin - oli se sitten mihin vaan, niin sekin osui ja upposi. Onko yksi- tai kaksivärinen levynkappale taidetta? Totta kai, jos joku vaikkapa maksaa siitä taulun hinnan... Minusta on hienoa, että taiteilijalla on pokka karsia ilmaisuaan niin, että se voi olla vaikka yksivärinen suorakulmio, jos se kerran on se, mitä hän haluaa ilmaista. Parhaassa tapauksessa se on win-win-ratkaisu.

Vuotemme museokortin kanssa 4: Sara Hildénin taidemuseo ja Erwin Wurm

Yksi taka-ajatus kortin hankkimiselle oli se, että tulisi käytyä katsomassa myös sellaisia museoita ja näyttelyjä, jotka normaalisti saattaisivat jäädä ohjelman ulkopuolelle. Niihin kuuluu ilman muuta itävaltalaisen kuvanveistäjän Erwin Wurmin retrospektiivinen näyttely Sara Hildénin taidemuseossa Tampereelle. Kuvataideteoksista veistokset ovat ainakin minulle huomattavasti vieraampia kuin "kaksiulotteinen" taide - joskin poikkeuksiakin on.

Wurm uskoo taiteen interaktiivisuuteen - yksi kaikkein hauskimmista esitellyistä kokonaisuuksista oli "veistos/valokuvasarja" 30 Second Stories, johon myös Sara Hildénin näyttelyn kävijät saattoivat halutessaan osallistua. Itse olen enemmänkin tarkastelun kuin osallistumisen ystävä, mutta jotkut dokumentoiduista osallistumisista olivat kieltämättä aika oivaltavia. Myös valuvat autot ja makkarakuviot  jäivät mieleen, joskin niiden syvin olemus ja tarkoitus eivät minulle täysin auenneet.

Ylipäätänsä Wurmin työt herättivät sekä minussa että muissa kävijöissä kaikenlaisia reaktioita - välinpitämättömyydestä hykertelyyn - ja samalla jäin miettimään taiteen olemusta, näin amatööripohjalta. Taide on minusta ainakin parhaimmillaan enemmän kuin taiteilijan teos - itse taiteeseen kuuluu myös reaktio ja joskus interaktio. Taide on katsojan silmässä (tai muussa aistielimessä). Ja minun silmissäni tästä näyttelystä löytyi muutama mielenkiinnon aihe, mutta elämysten huippulistalle tämä ei oikein taida päästä.