Luettua: Anni Kytömäki

Joskus harvoin, jos oikein onnistaa, löytää kirjan jonka kerronta vie mukanaan niin, että tuntee kulkevansa tarinassa ja olevansa osa sitä. Anni Kytömäen esikoisteos Kultarinta on sellainen kirja. Tarinan päähenkilöt - siis ihmissellaiset - on kuvattu tarkasti rupineen kaikkineen, mutta samalla hellästi, ja kohtausten dialogi toimii yhtä hyvin kuin se, mikä jää sanomatta. Yksittäisten ihmisten elämät ja kohtalot nivoutuvat historian suuriin tapahtumiin ja aikansa yhteiskunnan normeihin ja toimintatapoihin, ja vaikka kohtalot joskus ovat surullisia, tämä ei ole lohduton vaan pikemminkin armahtava kirja.

Mutta toisaalta tämän kirjan varsinainen päähenkilö on luonto. En harrasta varsinaista luontokirjallisuutta, esimerkiksi eräkirjoja, joten minulla ei ole kovinkaan paljon vertailupohjaa, mutta jos joku osaa kuvata esimerkiksi metsää tämän paremmin, niin kyseessä on jo aikamoinen tekijä. Tämä on silti puhtaasti kaunokirjallinen teos, ja vaikka se ikäänkuin ohimennen toimii myös luonnon monimuotoisuuden puolestapuhujana, se ei julista vaan toteaa - ja ainakin minun kohdallani se on paljon parempi tapa vakuuttaa. Ja toisaalta sanoma joka minulle välittyy on myös "humanistinen"; päähenkilöiden elämänkaaret eivät ehkä seuraa heidän omia suunnitelmiaan, mutta tunnelin päässä pilkahtelee aina valo. Varsinkin Malla nousee eräänlaiseksi majakaksi seuratessaan jääräpäisesti omaa tähteään vaikka olosuhteet välillä voisivat masentaa heikomman kulkijan.

Tässä vaiheessa huomaan miltei vaahtoavani Kultarinnan erinomaisuudesta - ehkä minun pitäisi ottaa vähän etäisyyttä ennenkuin jatkan, mutta toisaalta tällaisia voimaannuttavia ja puhdistavia lukukokemuksia sattuu sen verran harvoin eteen, että niistä on syytäkin vaahdota. Joten jos se ei ole jo käynyt selväksi, totean vain että tämä kirja kolahti, ja suosittelen sitä lämpimästi kaikille jotka pitävät hyvistä tarinoista.

Hiljentymisen edellytyksiä

Muuan Facebookystäväni kommentoi aamulla (tänään on kiirastorstai) arjen hulinaa sillä, ettei hiljainen viikko tainnut olla kovin hiljainen edes ajanlaskumme alussa, vaan pikemminkin aika hulinaa jo silloinkin. Olisi tietysti mielenkiintoista tietää asian oikea laita, mutta tuskinpa Rooman valtakunnan virkamiehet sentään istuivat laatimassa hankehakemuksia ja raportteja veren maku suussa päästäkseen neljän päivän lomaselle, niinkuin eräskin minua hyvin lähellä oleva hallintohenkilö on tänään tehnyt.

Tämäkin on sellainen ilmiö, joka tuntuu vain pahenevan vuosi vuodelta - ennen lomia on pakko saada kirjoituspöytä kohtuullisen tyhjäksi, ettei vapaita tarvitsisi käyttää tekemättömien töiden pohtimiseen, ja sitten on niin piipussa ettei loma ensi alkuun paljoa ilahduta. Osasyy tähän tunteeseen voi olla oma vanheneminen, mutta kyllä minulla on vahva tunne, että asioiden hankkeistaminen, virtualisointi ja muu työtehokkuuden kehittäminen ovat johtaneet siihen, että hallinnollisen työn määrän arviointi on päässyt meiltä hukkumaan. Välillä tuntuu siltä, että suuria ja kauaskantoisia linjauksia joutuu tekemään "juostessa tarpeitansa tekien", eikä mihinkään ole aikaa syventyä edes välttävästi.

Toisaalta tuntuu vähän siltä, kuin olkapäällä istuisi Martti Lutherin näköinen apina kuiskuttamassa syyllistäviä sanoja korvaan, jos maailma ei tänään valmistuisikaan - mutta huominen tuo silti mukanaan ihan uudet haasteet, ja luultavasti joutuu taas tarkistamaan mielipidettään jostakin. Lyhyellä tähtäimellä selviytymisstrategia olkoon kotisohvalla löhöily kultsin viekussa, takkatuli ja lämmin brandytoti, niin eiköhän tämäkin tästa...

Minä - tutkija?

Sain tänään tilaisuuden osallistua tutkijafoorumiin, jossa pohdittin asuinympäristön kehittämiseen liittyviä mahdollisia tutkimushankkeita. Osallistujakuntaa oli ekologeista esteetikkoihin, ja sitten jokunen virkansa puolesta läsnäolija niinkuin allekirjoittanut. Itse asiassa en edes ollut siellä omasta mielenkiinnosta, vaan tuurasin yksikkömme tutkimuspäällikköä jolle sattui toinen keikka - mutta sitähän varten pomot ovat, paikkaamaan kun henkilökunta ei ehdi.

Ja se oli hyvinkin mielenkiintoinen tilaisuus - periaatteessa tutkijafoorumi voisi olla lasitorneissaan kyykkivien kyklooppien miekkailuottelu, mutta tämä keskustelu oli avointa, pohdiskelevaa, innostunutta, uteliasta - onnistuimme oikein joukolla etsimään ja löytämään kaikennäköisiä yhteisiä nimittäjiä, mielenkiintoisia ongelmia ja uusia näkökulmia. Ainakin minun näkökulmastani - suunnitelmien laatijan pikemmin kuin itse tutkimus- tai muiden hankkeiden toteuttajan - päivään mahtui huomattavasti enemmän virikkeitä kuin tavallisesti.

Tiedän kyllä, ettei tutkimus ole pelkkää ideointia, vaan rankkaa työtä ilman takuuta onnistumisesta - ja olen läheltä seurannut oman organisaationi tutkijoiden arkea haasteineen ja ongelmineen - mutta en voi olla ajattelematta, että minunkin pitää nyt saada itsestäni irti se, että jätän leipätyön vähän vähemmälle ja teen omistakin tutkimussuunnitelman alkeistani ja aihioistani enemmän kuin pelkkiä aikeita. Kolmenkymmenen yliopistovuoden jälkeen - ensin opiskelijana, sitten tekijänä, hallinnoijana ja johtajana - rupean olemaan sen verran itselleni velkaakin.

Uusi ura - kyborgina

Seikkailuni hoitoaparaatissa jatkuvat sitä mukaa kun saan aikaiseksi hankkiuduttua eri asiantuntijoiden puheille. Menin tiistaina viimeinkin - vaimoni ja fysioterapeuttini rohkaisemana ja sittemmin käskemänä - lääkärin puheille polveni takia. Se hajosi 15-vuotiaana, kun pelasin liikuntatunnilla pesäpalloa puukengissä eikä typerä liikunnanopettajani vienyt minua terveydenhoitajalle asti, ja leikkauksen yhteydessä sain kai jonkun sairaalapöpön. Kun kuntoutus ei pullamössöpoikaa motivoinut, olen kaksi kolmasosaa elämästäni sitten liikkunut puolellatoista polvella.

Ja se meni ihan hyvin kunnes selkä rupesi oireilemaan, ja sen jälkeisessä fysioterapiassa polven liikkuvuus tosin parani, mutta se on toisaalta ollut koko talven ajan välillä aika kipeä. Lääkärini ei kauaa miettinyt, vaan teki minulle lähetteen ortopedille, joka taas sattui olemaan paikkakunnalla perjantaina. Ja ortopedi haastatteli minua hetken, katsoi röntgenkuvaa ja kertoi minun tarvitsevan tekonivelen. Nyt odotan sitten kutsua Coxaan jatkotoimenpiteisiin.

Tekonivel ei sinänsä ole mikään mörkö - ja olenhan esim nähnyt kuinka hyvää lonkkaleikkaus taannoin teki isälleni - mutta on jännittävää miettiä, mitä kaikkea se voikaan merkitä kun on tottunut yli kolmen vuosikymmenen ajan seisomaan vähän vinossa. Ortopedi totesi itse asiassa, että tämänlaisia vammoja - ristiside ja nivelsiteet - ei välttämättä enää leikata ollenkaan. Oppia ikä kaikki... Ja toisaalta tämä on ensi askel uudelle elämälleni kyborgina. Uniapnean vuoksi käyttämäni happinaamari ei vielä tee minusta konetta, mutta keinotekoiset ruumiinosat ovatkin jotain aivan muuta.

Luettua: Kati Hiekkapelto

Minulla ja dekkarilla on ollut pikku kriisinpoikanen - moni vanha suosikki on tuntunut menettäneen otteensa, uusia suosikkeja ei ole oikein löytynyt - paitsi sellaisia, jotka jotenkin menevät vauhdikkuudessaan ja verisyydessään aika lailla epäuskottavan puolelle. Kaiken kukkuraksi äkilliset ja ennenaikaiset kuolemat ovat lukuelämyksien kohteina välillä tuntuneet vääriltä. Luettuani Anne Holtin viimeisimmän kirjan ehdin jo päättää, etten enää lue yhtään hänen kirjaansa enkä vähään aikaan dekkareitakaan.

Mutta nyt on taas toivoa - ja yksi syy on viime vuonna debytoinut Kati Hiekkapelto, jonka teos Kolibri ensinnäkin onnistuu luomaan mielenkiintoisen ja uskottavan henkilögallerian - poliiseista ja etenkin Anna Feketestä lähtien - jossa kaikilla on huolensa ja puolensa, niin hyvät kuin huonot. Toiseksi siinä on mielenkiintoinen tarina, jossa periaatteessa vaikeitakin asioita käsitellään tavalla jota kestää lukea ahdistumatta, ilman että niitä vähätellään. Eikä tämä kirja tuomitse, vaan tuo ongelmat esille ja antaa lukijan itse päättää.

Kolmas ilonaihe on ikäänkuin itsestään eteenpäin vievä kerronta - vertailukohtana tuli ensin mieleen Eppu Nuotion Pii Marin-saja, mutta siinä kun Nuotion teksti joskus laukkaa niin, että lukijalta loppuu happi, on Hiekkapellon esitys kuitenkin jotenkin ilmava. Kaiken lisäksi tarina on uskottava. Tämä on todella suositeltava kirja - ja kun vielä olen sen lukemisessa sen verran jälkijunassa, että kakkonenkin on jo kaupoissa, on tiedossa lisää namia.

Kevätauringon tarpeellisuudesta

Vuoden valoisa puolisko on alkanut, ja päivä kääntynyt pitemmäksi kuin yö. Kun vielä ensimmäinen tasauksen jälkeinen lauantaiaamu on aurinkoinen, en voi muuta kuin olla tyytyväinen. Viime vuosina on tuntunut siltä, kuin talvi olisi joka kerran aina vähän pitempi ja pimeämpi - se voi olla henkimaailman asia ja johtua omasta vanhenemisesta, mutta toisaalta viime syystalvi oli esim edelliseen verrattuna pitkä ja lumeton, joten asiassa voi olla jopa perää. Lumi ja pakkanen eivät minua niin haittaakaan, koska valkoinen on vaaleampaa kuin musta ja kylmä sää taas usein leutoa kirkkaampaa näin talvisaikaan. Niinpä viime viikkojen takatalviyrityskin oli lähinnä viihdettä - jos sohjoa ei lasketa; se taas on riesoista pahimpia.

Oli miten oli, valon paluu tuntuu olevan minulle yhä tärkeämpi ja tervetulleempi osa vuoden kiertoa. Käytännössä kyse on sellaisista asioista kuin että seitsemän jälkeen aamulla alkava työmatka voi tapahtua valossa, samoin joskus iltaan venyvä paluu, tai esim. ajatus siitä, että tänään varmaan voi mennä kahvimukin kanssa pihalle (kotiterassikin on korkattu, itse asiassa jo kaksi viikkoa sitten), mutta kaiken takana on kyllä jonkinlainen valon vaikutus mielialaan.

Toinen juttu, jonka olen ollut huomaavinani - tähän täytynee palata syyskesästä - on se, että ehkä juuri samaisen valon vuoksi kevät on tavallaan jopa mukavampi vuodenaika kuin kesä. Kesän alettua on jo juhannus, ja sen jälkeen tulee pimeys... tai ainakin päivät alkavat lyhetä. Vietimme muutamia vuosia sitten viisi kuukautta Espanjassa - helmikuulta kesäkuuhun - ja vaikka siellä valoa riitti talvellakin oli reissulla yksi varjopuoli; koska lähdimme talvella ja palasimme keskikesällä, jäi valon paluu kotikonnuille siltä vuodelta kokematta. 

Mutta nyt se on parhaillaan menossa, ny ja tässä. Ainahan arjessa voi olla kaikenlaista hässäkkää, mutta elämä hymyilee.

Luettua: Nerea Riesco

"Valkea norsu" on pääosin 1700-luvulle sijoittuva historiallinen romaani, joka perustuu oikeisiin paikkoihin ja tapahtumiin, joita ajoittain on hieman muokattu ja tulkittu tarinaan sopiviksi. En setvi pääjuonikuviota sen enempää, mutta se kuuluu genreen jossa etsitään ratkaisua monisatavuotiseen ongelmaan, ja panokset ovat tietysti kovat. Silti tämä ei ole mikään da Vinci-koodi, jossa fantastiset tapahtumat vuorottelevat nippelitietobrassailun kanssa, vaan se toimii enemmänkin taustana päähenkilöiden elämille ja kohtaloille.

Kirjassa on "elämän makua" - siinä rakastutaan, rakastetaan ja rakastellaan, siinä petytään, vihataan ja kuollaan - ajoittain jopa väkivaltaisesti. Siinä on uskottavasti esitettyä ajankuvaa, ja sen henkilögalleria on mielenkiintoinen - joskin välillä hieman melodramaattinen. Kerronta on aika ajoin hieman monisanaista, mutta kun tarina nytkähtää eteenpäin tekstikin herää taas eloon - luin sen yhden viikonlopun aikana, noin kolmelta istumalta, mutta se olisi aivan hyvin voinut mennä kertaheitolla ellei väliin olisi tullut muuta ohjelmaa.

Silti se olisi voinut jäädä ostamatta - pelkästään takakannen mainoslauseen vuoksi; koska sitä mainostettiin "lumoavana seikkailuna", ajattelin ensin sen olevan jotain romanttista viihdettä. Koska siinä kuitenkin oli myös historiallinen mysteeri, ja ennen kaikkea koska se oli espanjalainen ja vieläpä kertoi hurmaavasta Sevillasta, valitsin sen vaikka alepöydässä oli myös esim anglosaksista pätevän oloista jännäriä. Omapa olisi ollut häpeäni - mielelläni tartun myös seuraavaan eteeni sattuvaan Nerea Riescon kirjaan.