Luettua: Raimo Juhani: Salatuimpaan saakka

Dekkarithan ovat – ainakin alun perin – lähinnä tarkoitettu viihdyttämään, vaikka monet dekkaristit viime vuosikymmeninä ovatkin siirtyneet yhä enemmän yhteiskunnallisten kannanottojen tai muuten vaan synkempien tarinoiden pariin. Periaatteessa ymmärrän sen – dekkarithan pyörivät yleensä väkivaltaisen kuoleman ympärillä, ja jos asiaa oikein ajattelee, siitä ei pitäisikään voida tehdä silkkaa viihdettä.

Silti on olemassa dekkaristeja, jotka osaavat tehdä tarinoistaan hauskoja ja henkeviä, hyvänolon- eli feelgood-dekkareita – ja jopa hivuttavat joukkoon vähän ajattelemisen aihetta. Ehkä heitä on nykyisin vähemmän kuin ennen, ainakin suhteellisesti ottaen, mutta onneksi edes joitakin. Kotimaan tarjonnan kärkeä on mielestäni Risto Juhani, joka on kirjoittanut tähän mennessä kuusi kirjaa omaperäisestä pikkukaupungin rikoskomisariosta Paavo Iisakki Pesosesta, joista vuonna 2009 julkaistu ”Salatuimpaan saakka” on viides.

En aio kirjoittaa sen juonesta sanaakaan, etten vain paljasta mitään – mutta sanonpahan vain, että yksi Juhanin vahvuuksista on sellaisten tapahtumaketjujen kehittäminen, joita seuraa välillä naureskellen, välillä päätään pudistaen.Tuokiokuvat, sanailut, ikäänkuin vilkaisut ihmisten elämään ja tekemisiin ovat hänen vahvuuksiaan. Risto Juhanilla on pitkä ohjaajanura teatterissa takanaan, ja jotenkin sen aistii hänen kyvyssään rakentaa kohtauksia ja kuljettaa kertomusta eteenpäin.

Tarinat tukeutuvat hykerryttäviin henkilöhahmoihin – pelkästään Pesosen pohdiskelua ja yhteispeliä työtoveriensa kanssa voisi seurata ihan ilman rikosjuontakin. Vaikka Juhani osaa yhdistää lempeän yhteiskuntakritiikin riemastuttavaan sanailuun, kaiken yläpuolella leijuu jonkinlainen humanismi ja ihmisen ymmärtäminen – ja tämä koskee myös rosvoja. Hieno kirja ja todellinen hyvänolondekkari, vaikka käsitteleekin traagisia asioita.

Luettua: Philipp Meyer: American Rust

Minulla ei yleensä ole kiire etsiä käsiini uusia kirjoja niiden ilmestyessä, ja vaikka niitä kuitenkin aina välillä ostan, ne saattavat juuttua pitkäksi aikaa lukemattomien jonoon. Niinpä esimerkiksi tämä teos, jonka ostin lokakuussa 2015, sai odottaa vuoroaan yli vuoden – mutta sitten se tuntuikin ajankohtaisemmalta kuin aikaisemmin.

”American Rust” kertoo kahdesta kaveruksesta, jotka ovat juuttuneet kotikaupunkiinsa Pennsylvanian taantuvalle terästeollisuusalueelle. Isaac on entinen koulunsa älykkö, joka hoitaa sairasta isäänsä sen sijaan, että lähtisi opiskelemaan, ja hänen paras (ainoa) ystävänsä Billy taas koulun jalkapallotähti, joka taas mieluummin juo olutta ja tappelee baareissa kuin yrittäisi tavoitella pelipaikkaa jostakin. Eräänä päivänä Isaac päättää kuitenkin lähteä, Billy lähtee saattamaan häntä ainakin vähän matkaa – ja sitten tapahtuu jotakin, joka muuttaa kummankin elämän ja heidän ystävyytensä peruuttamattomasti.

Tapahtumia seurataan vuorotellen eri henkilöiden silmin – Isaacin ja Billyn lisäksi äänessä ovat Isaacin sisko, Billyn äiti ja  paikkakunnan poliisipäällikkö, kaikki mielenkiintoisia hahmoja. Vielä vakuuttavampi on Meyerin tapa kuvailla kuolevaa pikkukaupunkia ja seutua, josta on kadonnut melkein kaikki se, joka teki siitä ennen menestyvän. Mitään parempaa ei myöskään ole odotettavissa – ihmiset ovat joko tyytyneet osaansa tai lähteneet pois. Toisaalta voi ehkä juonta sen enempää paljastamatta todeta, ettei kaikki välttämättä aina pääty huonosti.

Mikä tämän kirjan sitten tekee niin ajankohtaiseksi? No, se kuvaa käsittääkseni juuri sitä Yhdysvaltojen ”ruostevyöhykettä”, jolta amerikkalainen unelma on siirtynyt muualle, ja jonka eliitti on unohtanut – ja joka tavallaan nousi viimeiseen taistoon viime presidentinvaalien yhteydessä. Tämä kirja ei ole mikään poliittinen kannanotto – pikemminkin ehkä surumielinen balladi tai muistokirjoitus – mutta se avaa mielestäni näkökulmia siihen, mitä saattaa tapahtua kun usko ja toivo loppuvat. Mielenkiintoinen lukukokemus, kaiken kaikkiaan.

Luettua: Fred Vargas: Hyisiä aikoja

Nykydekkarien tulvassa on oikeastaan vain muutama sellainen tekijä, jonka uudet kirjat automaattisesti pääsevät lukulistalleni. Yksi heistä on ranskalainen Fred Vargas, jonka tunnelmallisesti nyrjähtäneet tarinat komisario Adamsbergistä ja hänen tiimistään ovat viehättäneet minua ensitutustumisesta saakka. Tämä alkuperäissarjan toistaiseksi viimeisin osa, ”Hyisiä aikoja”, ilmestyi suomeksi keväällä 2016, mutta sen jälkeen on tullut vielä sarjan neljäs osa, aikaisemmin kääntämättä jäänyt ”Neptunuksen sauva”.

Mikä niissä on niin kiehtovaa? Ensinnäkin päähenkilö, lievästi sanoen omalaatuinen Adamsberg, ja hänen työtoverinsa ovat yksi dekkarigenren mielenkiintoisimmista yksiköistä. Paitsi hyvä rikostarina, keskiössä on myös murharyhmän sisäinen dynamiikka; itse komisarion lisäksi muutkin hahmot saavat lisää syvyyttä. Vargasin tapa käsitellä ryhmän toimintaa olisi viihdyttävää luettavaa jopa ilman rikoksiakin.

Toiseksikin rikostarinat ovat kekseliäitä – tällä kertaa juoneen liittyy mm. saari Islannin pohjoisrannikolla sekä Ranskan vallankumousta näytelmän muodossa elävöittävä salaseura – ja niiden ratkomiseen sovelletaan, sattuneesta syystä, varsin mielenkiintoisia menetelmiä. Ja paitsi poliisit, myös muu henkilögalleria on mielenkiintoista, samoin tapahtumapaikat ja tapahtumat. En halua ruotia tarinaa sen enempää, etten vahingossa paljasta mitään – mutta taattuun tapaan käänteitä riittää, ja kaiken nivoo yhteen Adamsbergin omalaatuinen järjenjuoksu.

Jos Vargasin tarinoita pitäisi luonnehtia yhdellä sanalla, se voisi olla tunnelma; hänen tarinoihinsa voi uppoutua miltei niin, että luulee olevansa niissä mukana henkilökohtaisesti. Koska ne ilmestyvät aika harvakseen, en suoralta kädeltä pysty vertaamaan tätä kirjaa hänen aikaisempiin teoksiinsa, mutta ensivaikutelmani on, että “Hyisiä aikoja” on edeltäjiään hieman kurinalaisempi teos, ja siksi jollakin tavalla helpommin sulatettava – laadusta tinkimättä.

Uusien ja vanhojen metkujen paluu

Viime syksynä sain päähäni siirtää lukukokemuksieni perkaamisen tästä blogista antikvariaattimme blogiin. Käytännössä tämä blogi siirtyi samalla jäähylle, vaikka se ei mitenkään ollut tarkoitus. Nyt käsillä on uusi tilanne - kirjakauppiaana olo siirtyy nyt hyllylle, olemme lopettaneet blogimme, ja yritän parhaani mukaan jatkaa maailman ja vaikkapa kirjallisuuden ihmettelemistä tämän blogin puitteissa.

Luvassa on jonkun verran uusiakin tuulia - niistä tuonnempana - mutta vauhtiin päästäkseni ajattelin julkaista täällä muutamia viime talven aikana kirjoittamiani kirja-aiheisia tekstejä. Ja kaikkein lukunälkäisimpiä varten, varsinkin sinua jota kiinnostaa hyvä populaarimusiikki, voin tietysti suositella tämän blogin sisarta Maailman paras levy.

Lukemisiin!

Uusia (ja vanhoja) metkuja uudessa osoitteessa

Jos tapanasi on ollut seurata tämän blogin kautta mietteitäni ja mielipiteitäni, olet varmaankin huomannut viime kuukausien olleen aika hiljaisia. Miettimistä en silti ole lopettanut, mutta kirjallinen tuotantotahtini on ollut aika verkkaista.

Aion kuitenkin jatkossakin ainakin jakaa lukuelämyksiäni, mutta ne siirtyvät tästä päivästä lähtien uuteen osoitteeseen - Antikvariaatti Elsan blogiin. Tervetuloa sinne jatkamaan kirjallista matkaa kanssani uusissa puitteissa!

Luettua: Tapani Bagge, Anna Lihammer ja lähihistoriallisen dekkarin voittokulku

Virpi Hämeen-Anttilan ja Timo Sandbergin jälkeen seuraava askeleni viime vuosisadan alkupuoleen ja sen dramaattisiin tapahtumiin dekkarien muodossa oli Tapani Baggen sarja valtiollisen poliisin etsivän Väinö Mujusen vaiheista 30-luvun lopulta toisen maailmansodan loppuun. Sarjan ensimäistä osaa en ole lukenut, mutta kakkososa "Sininen aave" ja kolmonen, "Musta pyörre", ovat selviä tapauksia ja (toistaiseksi) viimeinen osa, "Punainen varjo" vaikuttaa lupaavalta sekin.

Olen lukenut muutamia Baggen nykyaikaan sijoittuvia "Hämeenlinna noir"-kirjoja, ja niissä minua on miellyttänyt etenkin hänen eleetön kerrontansa, joka ei alleviivaa tai pureksi tarinaa loppuun, vaan pikemminkin ikäänkuin luonnostelee maailman lukijan väritettäväksi - ja sama koskee näitä historiaan sijoittuvia kirjoja.

Sen lisäksi ajankuva toimii hyvin - sekä ilmiöiden että henkilöiden kautta - ja nuo jälkimmäiset ovat eläviä ja todentuntuisia hyvine ja huonoine puolineen; ihmisten ajatuksista ja teoista kuvastuu myös aikakauden traumaattisuus ja epävarmuus. Ja vaikka Mujunen ehkä ehtii useampaan paikkaan kuin uskottavasti voisi ajatella, myös tarinoiden kulku on paitsi ripeää myös loogista. Ruumiita syntyy, mutta niiden syntymisellä ei mässäillä - ja vaikka genren tavan mukaisesti romanssit tulevat ja menevät, ne on esitetty hellän karheasti mutta häveliäästi.

Mielestäni Bagge myös, ilmeisesti sitä tietoisesti yrittämättä, välittää vähintään yhtä hyvän kuvan maailman mullistuksista kuten esim. Jan Guillou ja Ken Follett massiivisarjoissaan - ehkä koska historialliset tapahtumat tosiaan istuvat taustaan eikä niistä saarnata. Ehdin välissä myös tarttua ruotsalaiseen versioon historiallisesta dekkarista, Anna Lihammerin debyyttiin "Kun pimeys peittää maan", jonka teemana on rotubiologian nousu 30-luvun tiedemaailmassa - aihe, josta Ruotsissa on keskusteltu paljonkin.

Vaikka teema on vähintäänkin mielenkiintoinen, Lihammer ei mielestäni onnistu; hänen tekstinsä on välillä kuin dramatisoitua oppikirjaa, ja päähenkilö Carl Hell henkilökohtaisine demoneineen on poimittu skandinaavisen dekkarin kliseekokoelmasta. Kirjan asiasisältö on sinänsä varmasti kohdallaan, mutta minun henkilökohtainen elämykseni on, että Tapani Bagge ammattikirjailijana onnistuu paremmin kuin tiedemaailmasta tuleva Anna Lihammer, koska Bagge kirjoittaa enemmän tarinan ja draaman kaaren ehdoilla.

Matkailun ihanuus ja kurjuus

Tuli käytyä lomamatkalla. Brysselissä asustava ystäväpariskuntamme oli kutsunut joukon ihmisiä Aÿn kylään, Champagnen alueen sydämeen, juhlistamaan yhteisiä satavuotispäiviään hyvän ruoan ja juoman merkeissä, ja me yhdistimme siihen hieman kulttuurimatkailua, shoppailua ja elämyksiä. Lähdimme kotoa tiistaiaamuna 14.6, ja palasimme kotiin kaksi tiistaita myöhemmin yön kynnyksellä. Matkapäiviä kertyi siis 15 ja kilometrejä 3.806 yhteensä kuudessa maassa.

Matka oli hieno. Champagnessa olivat pääosassa tietysti muuan kupliva juoma sekä ranskalainen keittiö - viiden ruokalajin illallisesta paikallisen Carrefour-marketin ruokavalikoimiin ja viinihyllyyn. Ehdimme käydä kolmessa eri shamppanjatalossa, pienessä, vähän isommassa sekä yhdessä kaikkein suurmmista. Ensinmainitusta (Roger Brun) päädyimme jostakin syystä, kahdeksaa eri juomaa maistettuamme, ostamaan mukaammekin laatikollisen juomia.

Champagnen ja shamppanjan lisäksi pääosissa olivat Maastricht, sen vanha keskusta ja Boekhandel Dominicanen, Jyllanti jossa nautimme maaseudun rauhasta sekä kirpputoreista, joilta metsästimme "antiikkia", äänilevyjä ja kirjoja, sekä tietysti pohjoisen Euroopan maantiet. Hollannissa ja Belgiassa vietimme pari päivää ruuhkissa moottoriteillä - ja välillä pienemmillä teillä jonottaen - ja pari kertaa hotellin löytäminen oli hieman hankalampaa kuin ylimalkainen kartanvilkaisu olisi antanut ymmärtää. Ensi kerralla meillä sitten varmaan onkin se navigaattori mukanamme.

Ja vaikka varsinaisia ajopäiviä ei kertynyt kuin ehkä viikon verran, totesimme automatkailun kyllä vaativan jonkun verran ennakkosuunnittelua, etteivät päivätaipaleet ime matkailijoista kaikkia mehuja. Tällä kertaa pisin päivämatka oli noin 640 km - joista viimeiset sata tosin suunnitelemattomia, yösijaa etsiessä - mutta jo 500 km on aivan riittävä taival jos aikoo jaksaa illalla muutakin kuin vain lysähtää hotellin pedille.

Toisaalta automatkailun hyvä puoli on vapaus, ja se, että tavaraa kulkee mukana tarpeeksi. Ensi kerralla joutunemme tosin lähtemään pakettiautolla...