Yksi kuluvan vuoden dekkarinimistä tähän asti on ollut Ann Cleeves. Yle on näyttänyt sekä Vera Stanhopen tutkimuksia että Shetland-sarjaa, ja molemmat kantavat kunniakkaasti brittiläisen TV-dekkarisarjan parhaita perinteitä. Verasta kertovia kirjoja en ole lukenut (vielä), mutta sen sijaan Shetlantiin sijoittuvan, Jimmy Perezistä kertovan sarjan kaksi toistaiseksi viimeisintä osaa, "Dead Water" ja "Thin Air".
Olin ensin hieman epäileväinen sarjan jatkon suhteen, koska minusta niitä edeltänyt "Blue Lightning" päättyi tavalla, jonka kuvittelin päättäneen koko sarjan ja Jimmy Perezin tarinan, mutta näin ei käynyt - ja kieltämättä hänen hahmoonsa tuli lisäulottuvuus juuri tästäkin syystä. Itse tarinat toimivat kohtuullisen hyvin, ja saarelaisten ja mantereelta tulleiden henkilöhahmojen joukkoon mahtuu muitakin mielenkiintoisisa tapauksia kuin päähenkilö.
Minusta Cleevesin vahvuuksiin kuuluu nimenomaan se, että hän osaa kuvailla ihmisiä ikäänkuin sopivasti - hahmot ovat eläviä, mutta niitä ei vatvota puhki. Poliisiryhmän jäsenet ja heidän keskinäiset suhteensa ovat nekin sopivasti esillä - väittäisin, että tämä tutkintatiimi on keskimäärin ottaen inhimillisimmästä päästä, mitä poliisiromaaneihin tulee. Heillä on omat vahvuutensa, heikkoutensa ja haasteensa, mutta mitään moniongelmaisia supersankareita he eivät onneksi ole.
Myös saarten tunnelma välittyy mielestäni hyvin - joskin siihen saattaa vaikuttaa se, että TV-sarjassa välillä herkutellaan luontokuvilla. Jonkinlaisen halun käydä paikan päällä nämä kirjat - tai itse asiassa jo aikaisemmat osat - hyvinkin ovat saaneet aikaan, vaikka itse juonikuviot eivät mitenkään edellytä tapahtumien sijoittamista juuri Skotlannin pohjoispuolella sijaitsevaan saariryhmään; loppujen lopuksi Cleevesin juonet kietoutuvat aina ihmissuhteiden ympärille.
Ehkä tämä ei ole elämää suurempaa kirjallisuutta, mutta ainakin viihteenä ja ajanvietteenä toimivaa - ja ilokseni huomaan, että syksyllä on luvassa taas uusi, seitsemäs osa.
keskiviikko 4. toukokuuta 2016
Vuotemme museokortin kanssa 8: Turun kevään kertymää
Kävimme viime viikon lopulla yhdistetyllä työmatkalla ja pikku lomasella Suomen Turussa. Ohjelmassamme oli, paitsi pienimuotoista shoppailua ja hyvin syömistä, tietenkin myös museokortin heiluttelua - Turku on täynnä mielenkiintoisia museoita. Ajatuksemme oli nauttia jonkinlainen kulttuuricocktail - yksi taidenäyttely ja sitten jotain aivan muuta. Meillä kävi vähän huono tuuri ajoituksen suhteen, koska taidemuseot olivat juuri näyttelyvaihdosvaiheessa kesän alla, joten sekä Ars Nova että Wäinö Aaltosen museo tarjosivat tällä kertaa eioota, ja kaiken lisäksi yksi listamme nimistä, porvariskoti "Ett hem", olikin vielä talvitauolla.
Kohteiksi valikoituivat sitten Turun Biologinen Museo - osittain mielenkiintoisen rakennuksensa vuoksi - ja Aboa Vetus. Ensinmainittu olikin nimenomaan rakennuksena hauska nähdä; en ollut aiemmin sisäistänyt, että se onkin jo alun perin rakennettu nimenomaan museoksi. Viime vuosisadan alun kansallisromanttinen tyyli olikin ilo silmälle. Oikeastaan on harmi, että se on niin piilossa Samppalinnanmäen kainalossa, lääninhallituksen kolossirakennuksen takana.
Kokoelmista jäivät mieleen lähinnä hirvittävät hyönteiset, ja näytteillepanosta se, että tunnelma oli aika unelias. Tällä en tarkoita sitä, että odottaisin museoiltani vauhtia ja vaarallisia tilanteita - mutta esim. AV-tekniikan mahdollisuuksia ei oltu hyödynnetty. Mutta toisaalta, näin jälkeenpäin voi todeta myös siellä olleen ihanan hiljaista.
Toinen kohteemme oli Aboa Vetus, jossa olin kyllä käynyt ennenkin, mutta joka silti teki taas vaikutuksen - koska tässä maassa ei käytännössä ole mitään elossa säilynyttä keskiaikaista kaupunkia, jo sellaisen jäännökset kiehtovat. Kaiken lisäksi esillepano on mielenkiintoinen, esineistö monipuolista - ja uutena huomiona totesimme, että sinne ehdottomasti pitää tuoda myös lastenlapset ihmettelemään mennyttä maailmaa.
Entisenä turkulaisena minua jaksaa myös ilahduttaa jokiranta, josta on tulossa yhä viihtyisämpi, maamme oloissa ainutlaatuinen kokonaisuus - joki, maamme vanhin kaupunkiympäristö (Turussa ei todellakaan ole purettu kaikkea vanhaa), kahvilat ja ravintolat (päivällinen E. Ekblomilla oli täysosuma, ja lounas Tårgetissa hyvä sekin, mutta se on toinen juttu) ja tunne siitä, että kaupungin keskellä on keidas, jossa voi hengähtää omaan tahtiinsa vaikka kesken työpäivän - kevään ensimmäisestä lämpimästä päivästä nyt puhumattakaan.
Eli monestakin syystä lienee kohtuullista tehdä uusintäkäynti aika pian.
Kohteiksi valikoituivat sitten Turun Biologinen Museo - osittain mielenkiintoisen rakennuksensa vuoksi - ja Aboa Vetus. Ensinmainittu olikin nimenomaan rakennuksena hauska nähdä; en ollut aiemmin sisäistänyt, että se onkin jo alun perin rakennettu nimenomaan museoksi. Viime vuosisadan alun kansallisromanttinen tyyli olikin ilo silmälle. Oikeastaan on harmi, että se on niin piilossa Samppalinnanmäen kainalossa, lääninhallituksen kolossirakennuksen takana.
Kokoelmista jäivät mieleen lähinnä hirvittävät hyönteiset, ja näytteillepanosta se, että tunnelma oli aika unelias. Tällä en tarkoita sitä, että odottaisin museoiltani vauhtia ja vaarallisia tilanteita - mutta esim. AV-tekniikan mahdollisuuksia ei oltu hyödynnetty. Mutta toisaalta, näin jälkeenpäin voi todeta myös siellä olleen ihanan hiljaista.
Toinen kohteemme oli Aboa Vetus, jossa olin kyllä käynyt ennenkin, mutta joka silti teki taas vaikutuksen - koska tässä maassa ei käytännössä ole mitään elossa säilynyttä keskiaikaista kaupunkia, jo sellaisen jäännökset kiehtovat. Kaiken lisäksi esillepano on mielenkiintoinen, esineistö monipuolista - ja uutena huomiona totesimme, että sinne ehdottomasti pitää tuoda myös lastenlapset ihmettelemään mennyttä maailmaa.
Entisenä turkulaisena minua jaksaa myös ilahduttaa jokiranta, josta on tulossa yhä viihtyisämpi, maamme oloissa ainutlaatuinen kokonaisuus - joki, maamme vanhin kaupunkiympäristö (Turussa ei todellakaan ole purettu kaikkea vanhaa), kahvilat ja ravintolat (päivällinen E. Ekblomilla oli täysosuma, ja lounas Tårgetissa hyvä sekin, mutta se on toinen juttu) ja tunne siitä, että kaupungin keskellä on keidas, jossa voi hengähtää omaan tahtiinsa vaikka kesken työpäivän - kevään ensimmäisestä lämpimästä päivästä nyt puhumattakaan.
Eli monestakin syystä lienee kohtuullista tehdä uusintäkäynti aika pian.
tiistai 12. huhtikuuta 2016
Luettua: James A. Michener ja tarinan kaari
Onko olemassa mitään parempaa kuin oikein paksu historiallinen romaani? No, ehkä montakin asiaa, mutta aina välillä on mukavaa tarttua sellaiseen tekstiin, jonka sivumäärä on jopa nelinumeroinen, mutta joka silti jaksaa kantaa ja kiinnostaa. James Michener kirjoittaa juuri sellaisia kirjoja.
"The Source" kertoo juutalaisten ja Pyhän Maan historian koko kaaren esihistoriallisista ajoista meidän päiviimme - tai pikemminkin 1960-lukuun - sarjana episodeja jotka kertaavat fiktiivisen galilealaisen Makorin kaupungin historiaa. Michener nivoo taitavasti ns. oppikirjatiedon osaksi tarinaa, ja kertomuksissa vilahtelevat myös oikeat historialliset hahmot. Monet episodeista päättyvät tuhoon ja hävitykseen - mutta sehän ei ole mikään ihme, alueen historian huomioonottaen. Etenkin ristiretkistä ja niihin liittyvistä toimista kertova osa on riipaisevaa luettavaa.
Ainakin minulle kirja rakentaa aika vahvan kuvan juutalaisen uskonnon ja elämän peruspilareista - joskaan en ollenkaan osaa sanoa millä tavalla hänen mahdolliset sympatiansa vaikuttavat sisältöön. Hän valitsee myös mielenkiintoisia henkilöitä "tarinankantajiksi" - paitsi ehkä nykyaikaosioon, joka kuvaa arkeologisia kaivauksia entisen kaupungin paikalla, ja tuntuu jotenkin ontuvalta, ikäänkuin pakkopullalta. Kiinnostava lukuelämys silti, kaiken kaikkiaan.
"The Source" kertoo juutalaisten ja Pyhän Maan historian koko kaaren esihistoriallisista ajoista meidän päiviimme - tai pikemminkin 1960-lukuun - sarjana episodeja jotka kertaavat fiktiivisen galilealaisen Makorin kaupungin historiaa. Michener nivoo taitavasti ns. oppikirjatiedon osaksi tarinaa, ja kertomuksissa vilahtelevat myös oikeat historialliset hahmot. Monet episodeista päättyvät tuhoon ja hävitykseen - mutta sehän ei ole mikään ihme, alueen historian huomioonottaen. Etenkin ristiretkistä ja niihin liittyvistä toimista kertova osa on riipaisevaa luettavaa.
Ainakin minulle kirja rakentaa aika vahvan kuvan juutalaisen uskonnon ja elämän peruspilareista - joskaan en ollenkaan osaa sanoa millä tavalla hänen mahdolliset sympatiansa vaikuttavat sisältöön. Hän valitsee myös mielenkiintoisia henkilöitä "tarinankantajiksi" - paitsi ehkä nykyaikaosioon, joka kuvaa arkeologisia kaivauksia entisen kaupungin paikalla, ja tuntuu jotenkin ontuvalta, ikäänkuin pakkopullalta. Kiinnostava lukuelämys silti, kaiken kaikkiaan.
tiistai 22. maaliskuuta 2016
Vuotemme museokortin kanssa 7: Carolus Enckell ja taiteilijan pokka
Sara Hildénin taidemuseossa on mukava käydä - siellä järjestettävät näyttelyt ovat yleensä joko loistavia tai vähintään raivostuttavia, mutta harvoin tylsiä tai yhdentekeviä. Tällä kertaa tutustumiskohteena oli Carolus Enckell, yksi kotimaisen nykytaiteen suurista nimistä. Olen ihmetellyt ja ihastellut hänen töitään ennenkin, mutta kokonaista retrospektiivia en ole nähnyt. Ja se on avoinna toukokuun puoliväliin, joten kerrankin ehdin kirjoittaa jostakin, jota voin vieläpä suositella muillekin.
Tässä kohdassa tiedän useitakin tuttaviani, jotka voisivat luetella kaikennäköisiä kliseitä siitä, mikä on taidetta ja mikä ei, ja mitä taiteilija oikein luulee tekevänsä ja kuka hän kuvittelee olevansa - itse tyydyn toteamaan, että taide suureksi osaksi on katsojan silmässä, ja että tässä poiminnassa oli sekä loistavia että raivostuttavia teoksia. Onko yksi- tai kaksivärinen levynkappale taidetta? Miksei olisi - se riippuu ihan kontekstista.
Minua miellytti eniten kolme asiaa. Ensinnäkin joidenkin töiden tekstuuri - miten näennäisesti yksivärinen onkin vaikka kuinka monimuotoista. Toiseksikin, ja vielä enemmän, hänen tapansa palata tiettyihin muotoihin ja kehittää ikäänkuin tarinaa joka jatkuu taulusta ja joskus jopa vuodesta toiseen. Kaikkein eniten minua kuitenkin miellytti ahaa-elämys, jonka sain näyttelyn ensimmäisen huoneen valoisan raidallisista aiheista (en nyt mistään löydä sarjan nimeä...) - koska koin ymmärtäväni mitä hän ajoi takaa, ja että voisin itsekin toimia juuri niin jos osaisin ilmaista itseäni graafisesti. Jossakin löytyy joku mielenkiintoinen asia, yksityiskohta josta tulee kuva - ja kun siitä karsii turhat koristeet, siitä voi tulla juuri vaikkapa raidallinen...
Näyttelyesitteessä todettiin Enckellin taiteen samalla olevan kevyesti ironinen kannanotto johonkin - oli se sitten mihin vaan, niin sekin osui ja upposi. Onko yksi- tai kaksivärinen levynkappale taidetta? Totta kai, jos joku vaikkapa maksaa siitä taulun hinnan... Minusta on hienoa, että taiteilijalla on pokka karsia ilmaisuaan niin, että se voi olla vaikka yksivärinen suorakulmio, jos se kerran on se, mitä hän haluaa ilmaista. Parhaassa tapauksessa se on win-win-ratkaisu.
Tässä kohdassa tiedän useitakin tuttaviani, jotka voisivat luetella kaikennäköisiä kliseitä siitä, mikä on taidetta ja mikä ei, ja mitä taiteilija oikein luulee tekevänsä ja kuka hän kuvittelee olevansa - itse tyydyn toteamaan, että taide suureksi osaksi on katsojan silmässä, ja että tässä poiminnassa oli sekä loistavia että raivostuttavia teoksia. Onko yksi- tai kaksivärinen levynkappale taidetta? Miksei olisi - se riippuu ihan kontekstista.
Minua miellytti eniten kolme asiaa. Ensinnäkin joidenkin töiden tekstuuri - miten näennäisesti yksivärinen onkin vaikka kuinka monimuotoista. Toiseksikin, ja vielä enemmän, hänen tapansa palata tiettyihin muotoihin ja kehittää ikäänkuin tarinaa joka jatkuu taulusta ja joskus jopa vuodesta toiseen. Kaikkein eniten minua kuitenkin miellytti ahaa-elämys, jonka sain näyttelyn ensimmäisen huoneen valoisan raidallisista aiheista (en nyt mistään löydä sarjan nimeä...) - koska koin ymmärtäväni mitä hän ajoi takaa, ja että voisin itsekin toimia juuri niin jos osaisin ilmaista itseäni graafisesti. Jossakin löytyy joku mielenkiintoinen asia, yksityiskohta josta tulee kuva - ja kun siitä karsii turhat koristeet, siitä voi tulla juuri vaikkapa raidallinen...
Näyttelyesitteessä todettiin Enckellin taiteen samalla olevan kevyesti ironinen kannanotto johonkin - oli se sitten mihin vaan, niin sekin osui ja upposi. Onko yksi- tai kaksivärinen levynkappale taidetta? Totta kai, jos joku vaikkapa maksaa siitä taulun hinnan... Minusta on hienoa, että taiteilijalla on pokka karsia ilmaisuaan niin, että se voi olla vaikka yksivärinen suorakulmio, jos se kerran on se, mitä hän haluaa ilmaista. Parhaassa tapauksessa se on win-win-ratkaisu.
lauantai 19. maaliskuuta 2016
Vuotemme museokortin kanssa 6: Museomaailma aikuisten ja lasten silmin
Kun ikää tulee lisää, myös museokokemukset muuttuvat. Toisaalta esimerkiksi ajankäyttö ja kiinnostuksen aiheet muuttuvat - tänään meillä voi olla aikaa ja kiinnostusta vaikkapa tehdä viikonloppureissu johonkin kaupunkiin jossa on kiinnostava museo tai näyttely, vaikka se nuorempana oli hankalaa, mutta toisaalta taas yhtälöön on tullut myös uusia tekijöitä niinkuin esimerkiksi lastenlapset.
Niinpä olemme alkuvuodesta esimerkiksi tehnyt kaksi eri vierailua museokeskus Vapriikkiin Tampereella - ei tosin viikonloppureissuja, koska edestakainen matka oli hädin tuskin kymmenen kilometriä. Ensimmäisella kerralla kahdestaan, katsomaan näyttelyjä yleensä parin vuoden tauon jälkeen, ja Postimuseota erikseen. Vaikka olen harrastanut postimerkkejä jo 40 vuotta, ei Helsingissä käydessä koskaan riittänyt aikaa juuri tähän käyntiin, mutta nyt tilanne siis on toinen.
Postimuseo oli minulle henkilökohtaisesti lievä pettymys - mutta se johtuu enemmän omista mieltymyksistäni kuin itse museosta. Minua siis kiinnostavat lähinnä postimerkit, kun taas esimerkiksi postinkuljetuksen historia on "vain" osa yleishistoriaa - sekin mielenkiintoista, mutta intohimon kohde ainoastaan valikoivammin. Toisaalta Riitta Ikosen Mail Art - Art Mail-näyttely oli mielikuvitusta kutittava, ja pakko myöntää on myös, että Viestinviejät-näyttelyn kuunnelma postisoudusta Ahvenanmeren yli oli sekin jännittävä. Kun kevään uudet näyttelyt käsittelevät Pahkasikaa ja salaista jääkäripostia, luulen melkein edessä olevan vielä uusintakäynnin. Ehkä selviän siitäkin, ettei nimenomaan niitä postimerkkejä ole koko talon täydeltä.
Pari viikkoa myöhemmin kävimme taas paikalla, seurassamme Hilda, kohta 3 v, ja Eino, kohta 2 v. Ainoa lähtökohtamme taisi olla luonnontieteellinen museo, koska lapsenlapset jostain syystä olivat kovasti kiinnostuneita käpytikoista (joita ilmeisesti olivat kaikki lentokykyiset eläimet), mutta toisaalta nimenomaan Vapriikin monipuolinen tarjonta oli hyvä lähtökohta aloittaa museokasvatus :-)
Ja täytyy todeta, että käynti oli onnistunut myös papan näkökulmasta. Näimme käpytikan ja monta muuta lintua ja eläintä, mukaanlukien muutamia esihistoriallisia, ja seurueen siihen kykenevät jäsenet konttasivat Tammerkosken alitse ehkä kymmenen kertaa. Kivimuseossa oli ihmeellisiä kiviä. Käynnin kaksi kohokohtaa olivat silti Aika leikkiä-näyttely ja etenkin sen leikkikeittiö, jossa valmistettiin maukas ateria, sekä vanha kunnon rollikka eli johdinauto, jonka linjan päätepiste kuulemma oli Afrikassa. Vilkkaat seuralaisemme juoksivat myös Tampere 1918-näyttelyn läpi, mutta eivät sentään pysähtyneet ihmettelemään asioita, jotka saattavat ahdistaa aikuisia kävijöitä.
Ylipäätänsä museon elämyksellisyys aukeaa uudella tavalla myös sille, joka keskittyi lähinnä juokemaan perässä - ja pakko myöntää, että toisenlainen "opastus" osoitti myös minulle sellaisiakin kohteita, joihin en itse olisi kiinnittänyt huomiota. Ja tämäkin "käyntiformaatti" tulee saamaan jatkoa - varmasti Vapriikissa, mutta mieluusti myös muualla.
Niinpä olemme alkuvuodesta esimerkiksi tehnyt kaksi eri vierailua museokeskus Vapriikkiin Tampereella - ei tosin viikonloppureissuja, koska edestakainen matka oli hädin tuskin kymmenen kilometriä. Ensimmäisella kerralla kahdestaan, katsomaan näyttelyjä yleensä parin vuoden tauon jälkeen, ja Postimuseota erikseen. Vaikka olen harrastanut postimerkkejä jo 40 vuotta, ei Helsingissä käydessä koskaan riittänyt aikaa juuri tähän käyntiin, mutta nyt tilanne siis on toinen.
Postimuseo oli minulle henkilökohtaisesti lievä pettymys - mutta se johtuu enemmän omista mieltymyksistäni kuin itse museosta. Minua siis kiinnostavat lähinnä postimerkit, kun taas esimerkiksi postinkuljetuksen historia on "vain" osa yleishistoriaa - sekin mielenkiintoista, mutta intohimon kohde ainoastaan valikoivammin. Toisaalta Riitta Ikosen Mail Art - Art Mail-näyttely oli mielikuvitusta kutittava, ja pakko myöntää on myös, että Viestinviejät-näyttelyn kuunnelma postisoudusta Ahvenanmeren yli oli sekin jännittävä. Kun kevään uudet näyttelyt käsittelevät Pahkasikaa ja salaista jääkäripostia, luulen melkein edessä olevan vielä uusintakäynnin. Ehkä selviän siitäkin, ettei nimenomaan niitä postimerkkejä ole koko talon täydeltä.
Pari viikkoa myöhemmin kävimme taas paikalla, seurassamme Hilda, kohta 3 v, ja Eino, kohta 2 v. Ainoa lähtökohtamme taisi olla luonnontieteellinen museo, koska lapsenlapset jostain syystä olivat kovasti kiinnostuneita käpytikoista (joita ilmeisesti olivat kaikki lentokykyiset eläimet), mutta toisaalta nimenomaan Vapriikin monipuolinen tarjonta oli hyvä lähtökohta aloittaa museokasvatus :-)
Ja täytyy todeta, että käynti oli onnistunut myös papan näkökulmasta. Näimme käpytikan ja monta muuta lintua ja eläintä, mukaanlukien muutamia esihistoriallisia, ja seurueen siihen kykenevät jäsenet konttasivat Tammerkosken alitse ehkä kymmenen kertaa. Kivimuseossa oli ihmeellisiä kiviä. Käynnin kaksi kohokohtaa olivat silti Aika leikkiä-näyttely ja etenkin sen leikkikeittiö, jossa valmistettiin maukas ateria, sekä vanha kunnon rollikka eli johdinauto, jonka linjan päätepiste kuulemma oli Afrikassa. Vilkkaat seuralaisemme juoksivat myös Tampere 1918-näyttelyn läpi, mutta eivät sentään pysähtyneet ihmettelemään asioita, jotka saattavat ahdistaa aikuisia kävijöitä.
Ylipäätänsä museon elämyksellisyys aukeaa uudella tavalla myös sille, joka keskittyi lähinnä juokemaan perässä - ja pakko myöntää, että toisenlainen "opastus" osoitti myös minulle sellaisiakin kohteita, joihin en itse olisi kiinnittänyt huomiota. Ja tämäkin "käyntiformaatti" tulee saamaan jatkoa - varmasti Vapriikissa, mutta mieluusti myös muualla.
torstai 17. maaliskuuta 2016
Vuotemme museokortin kanssa 5: Cavénien kanssa elämänvirrassa Tampereentaidemuseossa - ja vähän muumienkin
Tampereen taidemuseossa on tammikuulle asti mielenkiintoinen näyttely, Elämänvirrassa - Alvar ja Ragni Cawén, jossa esitellään sekä erään maamme taidehistorian merkkipariskunnan tuotantoa että taitelijaelämää - ja samalla perinteisten sukupuoliroolien ja taiteilijan ehtojen kohtaamista ja jopa törmäämistä. Herra Cawénin tiesinkin jo ennestään, mutta (kuten ehkä arvata saattaa) rouvansa osuus näyttelystä oli laajempi ja kiinnostavampi.
Pitkän uransa aikana hän ehti kehittyä ja luoda ilmaisun, joka esimerkiksi valon käsittelyn osalta oli aika kiehtova, vaikka hänen aihevalintansa ehkä eivät olleet kaikkein omaperäisimpiä. Ragni jätti oman uransa tauolle miehensä elinaikana hoitaakseen taloutta - eikä näyttelyaineisto anna suoraa vastausta siihen, kuinka vapaaehtoisesta valinnasta oli kyse. Onneksemme hän siis kuitenkin jatkoi omaa uraansa Alvarin kuoltua, ja ehti maalata vielä monien vuosikymmenien ajan. Samalla näyttely on muistutus siitä, että oman tähtensä seuraaminen voi olla vaikeiden valintojen tie, ja että nuo valinnat saattavat vaihdella esimerkiksi aikakauden tapojen mukaan.
Bonusmuseona kävimme vielä tutustumassa taidemuseon alakerrassa piileskelevään Muumilaaksoon, josta löytyi mukava kokonaisuus nimenomaan niitä aitoja, Tove Janssonin luomia hahmoja erityyppisissä kuvaelmissa. Vaikka onkin hyvä, että muumit lasten- ja turistikohteena pian saavat isommat raamit Tamperetalossa, tuli mieleeni että olisi aika mukavaa jos tämä näyttelu ja kohde saisi jatkaa elämäänsä jonkinlaisena "aikuisten Muumilaaksona", jossa painopisteitä olisivat vaikkapa ilmaisu ja elämänfilosofia.
keskiviikko 2. maaliskuuta 2016
Luettua: Jukka Tarkka, Harry Turtledove ja maailma Stalinin varjossa
Poliittinen historia taitaa aika pitkälle ja aika usein olla vaihtoehtojen puntarointia, erilaisten skenarioiden vertailua ja niiden seurausten arviointia. Ainakin niin kauan kun tapahtumat ovat vielä niin tuoreita, ettei niiden lopullista merkitystä edes voi hahmottaa, tulkinta on hyvinkin avointa ja tapahtumien merkitykset saattavat muuttua.
Yksi hyvä esimerkki on oman maamme lähihistoria, ja etenkin suhteemme isoon itänaapuriin, jolle hävisimme sodan, mutta jonka kanssa opimme elämään yhdessä tavalla, joka ainakin meille itsellemme antoi illuusion siitä, että kuulumme vapaaseen länteen. Tämän illuusion ylläpitäminen edellytti tietynlaisia tekoja ja toimintatapoja, jotka näin jälkeenpäin saattavat vaikuttaa joko huvittavilta tai vainoharhaisilta. Jukka Tarkka kertoo koko tarinan "suomettumisesta" ja Paasikiven-Kekkosen linjasta 1947-1990 järkälemäisessä "Karhun kainalossa"-teoksessa, jota suosittelen kaikille jotka ovat kiinnostuneita maamme lähihistoriasta ja sen joskus merkillisistä vaiheista.
Teksti on paikoitellen aika kylmäävää, ja minulle valkeni matkan aikana montakin sellaista asiaa, joita en ollut tiennyt. Pakko on todeta myös, että kuva joka minullakin nuorena miehenä oli Neuvostoliitosta mitä ilmeisimmin oli virallisen linjan muovaama. Toisaalta voidaan todeta Suomen nyt kuuluvan länteen, ja elintasomme sittenkin olevan lähempänä läntisen kuin itäisen naapurimme lukuja. Jälkeenpäin on helppo todeta miten asiat menivät, mutta matkalla oli ilmeisesti useampikin sellainen tilanne, jolloin kehitys olisi voinut lähteä täysin toisenlaiseen suuntaan.
Vaihtoehtoisten tapahtumien pohtiminen on osaltaan antoisaa puuhaa - ja sitä harrastaa yksi viime vuosien suosikkikirjailijoistani Harry Turtledove. Yksi hänen viimeisimmistä kirjoistaan, "Joe Steele", lähtee liikkeelle demokraattien esivaalikampanjasta ennen USA:n vuoden 1932 presidentinvaaleja. Ehdokkuudesta kamppailevat tasaväkisesti Franklin Delano Roosevelt New Dealeineen, ja muuan Joseph Vissarion "Joe" Steele, joka lupaa laman painamalle kansalle nelivuotissuunnitelmaa. Steele vie ehdokkuuden dramaattisten vaiheiden jälkeen, ja siitä alkaa toisenlainen tarina Amerikasta kuin mihin olemme tottuneet.
Teksti on "taattua" Turtledovea, eli elämys tulee ideasta kun taas tarinan kuljetus ja henkilökuvat ovat aika yksinkertaista tavaraa. Pääosassa on kaksi lehtimiesveljestä, joista toinen pääsee Steelen sisäpiiriin ja toinen taas epäsuosioon. Kirjan onnistuneinta antia on osoittaa, miten hyvin normaalisti diktatuuriin liitetyt asiat kuten valeoikeudenkäynnit ja vankileirit sopivat "maailma suurimman demokratian" mahdolliseen hieman toisenlaiseen kehityspolkuun, ja miten pienestä asiat ovat joskus kiinni.
Kiehtova fiktio herättää kysymyksiä myös omasta lähihistoriastamme. Entäpä jos oikea Stalin olisikin päättänyt varmistaa Leningradin ympärille suojavyöhykkeen? Tai painostanut suomalaisia kommunisteja kovemmin 1948? Emme välttämättä tiedä, mikä loppujen lopuksi on ratkaissut suuntaan tai toiseen - ja mahdollisesti se keventää tuskaammekin aika lailla.
Yksi hyvä esimerkki on oman maamme lähihistoria, ja etenkin suhteemme isoon itänaapuriin, jolle hävisimme sodan, mutta jonka kanssa opimme elämään yhdessä tavalla, joka ainakin meille itsellemme antoi illuusion siitä, että kuulumme vapaaseen länteen. Tämän illuusion ylläpitäminen edellytti tietynlaisia tekoja ja toimintatapoja, jotka näin jälkeenpäin saattavat vaikuttaa joko huvittavilta tai vainoharhaisilta. Jukka Tarkka kertoo koko tarinan "suomettumisesta" ja Paasikiven-Kekkosen linjasta 1947-1990 järkälemäisessä "Karhun kainalossa"-teoksessa, jota suosittelen kaikille jotka ovat kiinnostuneita maamme lähihistoriasta ja sen joskus merkillisistä vaiheista.
Teksti on paikoitellen aika kylmäävää, ja minulle valkeni matkan aikana montakin sellaista asiaa, joita en ollut tiennyt. Pakko on todeta myös, että kuva joka minullakin nuorena miehenä oli Neuvostoliitosta mitä ilmeisimmin oli virallisen linjan muovaama. Toisaalta voidaan todeta Suomen nyt kuuluvan länteen, ja elintasomme sittenkin olevan lähempänä läntisen kuin itäisen naapurimme lukuja. Jälkeenpäin on helppo todeta miten asiat menivät, mutta matkalla oli ilmeisesti useampikin sellainen tilanne, jolloin kehitys olisi voinut lähteä täysin toisenlaiseen suuntaan.
Vaihtoehtoisten tapahtumien pohtiminen on osaltaan antoisaa puuhaa - ja sitä harrastaa yksi viime vuosien suosikkikirjailijoistani Harry Turtledove. Yksi hänen viimeisimmistä kirjoistaan, "Joe Steele", lähtee liikkeelle demokraattien esivaalikampanjasta ennen USA:n vuoden 1932 presidentinvaaleja. Ehdokkuudesta kamppailevat tasaväkisesti Franklin Delano Roosevelt New Dealeineen, ja muuan Joseph Vissarion "Joe" Steele, joka lupaa laman painamalle kansalle nelivuotissuunnitelmaa. Steele vie ehdokkuuden dramaattisten vaiheiden jälkeen, ja siitä alkaa toisenlainen tarina Amerikasta kuin mihin olemme tottuneet.
Teksti on "taattua" Turtledovea, eli elämys tulee ideasta kun taas tarinan kuljetus ja henkilökuvat ovat aika yksinkertaista tavaraa. Pääosassa on kaksi lehtimiesveljestä, joista toinen pääsee Steelen sisäpiiriin ja toinen taas epäsuosioon. Kirjan onnistuneinta antia on osoittaa, miten hyvin normaalisti diktatuuriin liitetyt asiat kuten valeoikeudenkäynnit ja vankileirit sopivat "maailma suurimman demokratian" mahdolliseen hieman toisenlaiseen kehityspolkuun, ja miten pienestä asiat ovat joskus kiinni.
Kiehtova fiktio herättää kysymyksiä myös omasta lähihistoriastamme. Entäpä jos oikea Stalin olisikin päättänyt varmistaa Leningradin ympärille suojavyöhykkeen? Tai painostanut suomalaisia kommunisteja kovemmin 1948? Emme välttämättä tiedä, mikä loppujen lopuksi on ratkaissut suuntaan tai toiseen - ja mahdollisesti se keventää tuskaammekin aika lailla.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)