Luettua: Peter Bognanni ja alelaarien penkomisen tarpeellisuus

Näin kirja-alennusmyyntien aikaan tulee taas mieleen, mikä on minun suosikkitapani hyödyntää alennusmyyntejä. En sinänsä väheksy ennakkotilauksen mahdollisuutta, mutta paljon mieluisampaa on tonkia niitä laatikoita, joista löytyvät vähemmän suosittujen teosten myymättä jääneet yksittäiskappaleet. Sitä voi tehdä vaikka alennusmyyntien viimeisenä päivänä, eikä tarvitse harmitella jo loppuunmyytyjä nimikkeitä koska nämä yksittäiskappaleet eivät koskaan päässeet luetteloihin asti.

Viime vuonna haaviin tarttui mm. amerikkalaisen Peter Bognannin esikoisteos The House Of Tomorrow, joka on eräänlainen kasvutarina (kai); se kertoo siitä miten 16-vuotias, isoäitinsä kasvattama Sebastian sattumalta löytää ulkomaailman, ystävyyden ja musiikin. Tai siitä, miten avioeron, sairauden ja teineilyn kanssa kipuileva perhe löytää jonkinlaisen huomisen. Ja monestakin muusta asiasta, mutta ehkä ennen kaikkea siitä, miten tärkeää on ainakin jossakin vaiheessa kyseenalaistaa ulkoa annetut mallit ja seurata omaa tähteään.

Tämä kaikki on tehty hyvien hahmojen, sujuvan dialogin ja muutenkin elävän tarinankerronnan kautta raikkaalla tavalla, joka sai ainakin minut lukemaan vielä silloinkin, kun olisi pitänyt jo sammuttaa valo. Ja vaikka tämä sinänsä on ihan tavallinen romaani eikä nuortenkirja, tuli mieleen myös, että olisin varmaan suorastaan rakastanut tätä kirjaa noin 16-vuotiaana, kun itse ihmettelin maailmaa ja ilmiöitä kuten musiikkia, ystävyyttä ja tyttöjä...

Vuoden 2014 kohokohtia: Musiikki

Kun mietin juuri päättyneen vuoden kohokohtia, minun täytyy myöntää että perinteisten "vuoden elämysten" eli levyjen ja keikkojen rinnalle ja ohi nousee pari ilmiötä, jotka liittyvät enemmän musiikin kuunteluun ja omistamiseen kuin itse musiikkiin. Se ei tarkoita, että musiikkivuosi olisi ollut heikko - päinvastoin, olen kuullut tavallistakin enemmän hyvää musiikkia, ja osa siitä on jopa juuri vuonna 2014 julkaistua - mutta kaksi muuta asiaa on tietyllä tapaa vaikuttanut enemmän kuin yksittäiset levyt.

Ensinnäkin jo vuonna 2013 alkanut vinyylin renessanssi on minun kohdallani puhjennut ilmiliekkiin Facebookista löytämäni Vinyylin vinguttajat-ryhmän myötä - mielenkiintoinen keskustelu ja hyvät tyypit ovat johtaneet useampaankin uuteen levyhankintaan, ja vinyylinkuuntelun paikkasidonnaisuus tekee siitä tapahtuman, toisin kuin kaikkialla mukana kulkeva digitaalinen musiikki ja sen kulutus.

Toiseksikin, CD-formaatin hiipuminen on johtanut siihen, että tulin viime vuonna ostaneeksi toistasataa levyä, enemmän kuin vuosikausiin, hyödyntäen varsinkin kirppisten ulosheittohinnoittelua - rahaa ei oikeastaan kulunut nimeksikään. Moni kokoelman aukko tuli täydennettyä, ja "uusvanhoja" suosikkeja ilmestyi kuuntelulistoille useampiakin. Tämän vuoksi en oikeastaan tarvitsisi nyt uutta musiikkia pitkään aikaan - mutta popharrastajan luonteeni ei tietenkään taivu siihen, ettenkö jatkuvasti keräisi myös uusia virikkeitä.

Vaikka musiikki on ajatonta, ja vaikka hankintani ja löytöni painottuivat vanhempaan kamaan, ilmestyi viime vuonna myös ihan uutta, loistavaa musiikkia jota on syytä kehua. Tavalliseen tapaan suosikkini ovat konkariosastoa; ulkomaisista tekijöistä parhaita tuotoksia julkaisivat Wilko Johnson & Roger Daltrey, Ian Anderson ja Janiva Magness, kotimaisista taas säväyttivät Niko Ahvonen ja Kerkko Koskinen kollektiiveineen. Kummassakin kategoriassa on silti yksi huippu hieman yli muiden, jotka tässä vaiheessa nousevat minun vuoden levyikseni:

Rosanne Cashin "The River & The Thread" on loistava kokonaisuus, jossa yhdistyy amerikkalaisen perinnemusiikin koko kirjo - folkista countryn kautta bluesiin - loistava lauluääni, hyvät sävellykset ja sovitukset ja kevyt mutta tarkka soitto. Korviahivelevä kokonaisuus, johon huomaan palaavani koko ajan. En voi edes nimetä suosikkikappaletta, koska kaikkein parhaita on varmaan puolisen tusinaa. Hauskaa on, että minä perinteisesti olen luullut inhoavani countryä, mutta aika monet nykyisistä suosikkiartisteistani luokitellaan ainakin lähtökohtaisesti juuri tähän osastoon.

Pauli Hanhiniemi on viime vuoden hienon Kolmas Nainen-albumin jälkeen taas "omillaan" tai pikemminkin liikkeellä toisen kokoonpanonsa Hehkumon kanssa, ja tulos "Minä ja Hehkumo" kuuluu hänen uransa parhaisiin. Oivaltavat tekstit, hyvät sävellykset ja ennen kaikkea sovitukset yhdistyvät moderniksi folkpopiksi, joka kuulostaa ikäänkuin pitkällisen kypsymisen lopputulokselta. Minusta haitari on epäilyttävä soitin - mutta tällä levyllä se soi lähes joka biisissä, eikä se haittaa minua yhtään. Tosin Hehkumo on soittajakaartina huippua - mm. Mika Virkkala on aikaisemmin tuttu 90-luvun suosikkibändistäni Folkkareista.

Mitä taas live-elämyksiin tulee, niitä ei vuonna 2014 montaakaan ollut, mutta yksi jäi mieleen; Weeping Willowsien keikka Vaasan Ritzissä toukokuussa. Magnus Carlson yhtyeineen tarjoili todella maukkaan kimaran melankolisia iskusäveliä bändin koko uran varrelta - ja vaikka en bändin uutta levyä olekaan kuunnellut, myös sen biisit sopiat kokonaisuuteen. Tyyliä, taitoa, tunnetta - mitäpä sitä musiikiltaan muuta voisi toivoa? Kun keikka vielä alkoi jo seitsemän maissa, ettei tarvinnut riekkua valveilla koko yötä, se oli koko rahan arvoinen kokemus.

Luettua: Karo Hämäläinen ja klassikon uudet vaatteet

Karo Hämäläinen on minulle kyllä jo entuudestaan tuttu kirjailija, mutta hänen aiemmat teoksensa eivät ole vakuuttaneet minua täysin. Viimeksi luettuani "Erottajan" totesin luulevani silti palaavani hänen kirjojensa pariin, ja viime vuonna ilmestynut "Ilta on julma" onkin täysosuma. Teema on sama kuin aikaisemmissa jännäreissä, eli rahamaailmassa liikutaan, mutta tällä kertaa fokus on enemmän henkilöissä, mikä on onnistunut veto.

Asetelmassa on hieman suljettua huonetta; rahamaailmassa mainetta ja rahaa luonut Robert on kutsunut vanhan ystävänsä, pelätyn taloustoimittaja Mikon, päivälliselle Lontooseen. Kumpaisenkin puolisot ovat mukana, näennäisesti sivurooleissa. Illan edetessä tapahtuu kaikenlaista, ja yllätyksiä on tiedossa kaikille vuoron perään, ja kaapeista taitaa löytyä luuranko jos toinenkin. Hämäläinen käyttää takautumia luontevasti - henkilöhahmot ja heidän keskinäiset suhteensa valaistuvat vähän kerrallaan - ja tarinan lomassa kulkee myös "etumo" joka antaa ymmärtää miten ilta tulee päättymään, mutta joka silti jättää lukijan arvailemaan viimeiselle sivulle saakka.

Tarina kulkee juohevasti, ja tunnelma tihenee koko ajan - jännityksestä täytyy antaa täydet pisteet. Jo ennen kirjan puoltaväliä minun oli pakko pidätellä impulssia katsoa lopusta miten tarina päättyy, ja kärsivällisyys palkittiin - tämä oli yksi vuoden "rikosromaanilukuelämyksistä" ja tavallaan onnistunut päivitys klassisesta suljetun tilan teemasta.

Arki kutsuu - 2015

Polvileikkauksen, kolmen kuukauden sairausloman ja sitä seuranneen joululoman jälkeen seuraavaksi on vuorossa 2015 ja paluu arkeen. Polven puolesta se ei ole ongelma - pienellä liikkumisella ja jumpalla se pysyy kuosissaan ja ajaminenkin sujuu. Päänkin pitäisi olla kunnossa - olen sekä kirjoittanut että lueskellut omaan laskuuni, että myös pysytellyt ajan tasalla tärkeimmissä työpaikkani hankkeissa - mutta sen sijaan huomaan, että minua harmittaa jo etukäteen se, kuinka ansiotyö vie aikaa muilta hommilta.

Ensimmäinen työpäiväni on perjantaina - mutta silloin velipoika tulee käymään aloittamaan remonttihankettamme purkamalla makuuhuoneen alaslasketun katon. Maanantaina taas saamme puutaloasiantuntijan vierailulle arvioimaan talomme kuntoa ja toimenpidetarpeita - silloinkaan ei oikein kerkiäisi tekemään töitä. Ja tiistai onkin loppiainen ja vapaapäivä :-)

Töissä saattaakin olla edessä uusia tuulia - organisaatiomuutoksen myötä yksikköni on liitetty isompaan kokonaisuuteen, ja edessä on uusia tuulia sekä sisällöllisesti että hallinnollisesti, joten moneen asiaan pitää tarttua. Samalla olen myös lähdössä kirjoittajakoulutukseen ja mahdollisesti aloittamassa tutkimushanketta, joten tekemistä riittää muutenkin. Mitä ilmeisimmin ei ainakaan tarvitse ahnehtia uudenvuodenlupauksia...

Luettua: Hans Fallada ja oikean jännitysromaanin salat

Viime aikoina olen huomannut 1900-luvun historian ja jännärigenren - laajasti ymmärrettynä - nivoutuneen yhteen kirjallisen mielenkiintoni kohteina, joten vaikkapa hiljattain aloittamieni Ken Follettin ja Jan Guilloun vuosisatojen jatkeena Hans Falladan heti sodan jälkeen kirjoittama Alone In Berlin (eli alkukielellä Jeder stirbt für sich allein, alkuperäisenä käännöksenä Every Man Dies Alone) herätti mielenkiintoni, vaikka ei liene tarkoitettu jännäriksi. Kirjallisena tuotoksena, jännärinä tai ei, se kyllä hakkasi yllämainitut mennen tullen - monestakin syystä. 

Ensinnäkin Falladan tyyli on tehokas. Hänen koruton, tasainen kerrontansa antaa lukijan itse rakentaa kuvaa siitä, millaista oli elämä natsien ikeen alla, kun keneenkään ei voinut luottaa, ja hän on taitava tunnelmanluoja. Toiseksi hänen henkilönsä ovat eläviä ja puhuttelevia kaikkine heikkouksineen, mutta ennen kaikkea tarinan sanoma tavallisten ihmisten mahdollisuudesta ja jopa vastuusta säilyttää inhimillisyytensä ja vakaumuksensa jopa kuoleman edessä on syvän humanistinen ja sovellettavissa myös hieman tavallisempiin aikoihin ja olosuhteisiin. 

Ja kolmanneksi hän on uskottava - vaikka myöhäisemmät kertojat ehkä ovat tehneet taustatyönsä tunnollisesti, tästä kirjasta välittyy itse elettyjen vaikeiden aikojen maku. Olen henkilökohtaisesti sitä mieltä, että fiktio on fiktiota, eikä tarinan uskottavuus edellytä sitä, että sen kertoja on pilkuntarkka tai esittää viiteluettelon, mutta tässä tapauksessa todellisuuden tuntu on kosketeltavaa vaikka Fallada ei käytäkään edellämainittuja keinoja. 

Kirjan juonta en käy erittelemään - totean vain, että se kertoo aivan tavallisesta berliiniläispariskunnasta, joka menetettyään ainoan poikansa kaatuneena rintamalla ryhtyy epätoivoiseen vastarintaan väkivaltakoneistoa vastaan. Lopputulos on vääjäämätön, mutta silti kirja ei ole toivoa vailla, ja minä olen ainakin vakuuttunut. Ja pienenä vinkkinä voisin vielä todeta, että tämä on ilmeisesti käännetty uudestaan myös suomenkielelle - Yksin Berliinissä (2013).

Luettua: Anne Applebaum, Timothy Snyder ja Itäeuroopan synkkä lähihistoria

Kaunokirjallisen viihteen lomassa tuli syvennyttyä 1900-luvun historiaan ja tarkemmin ottaen kahteen viime vuosina jonkun verran huomiota herättäneeseen teokseen, jotka  

Timothy Snyderin Hitlerin ja Stalinin kansanmurhista kertova Bloodlands purkaa totalitaristen hallintojen tekoja nimenomaan siviiliväestöä kohtaan, alkaen Ukrainan 1930-luvun enemmän tai vähemmän tahallaan aiheutetusta nälänhädästä ja jatkuen toisen maailmansodan aikaisiin eri kansojen ja etnisten ryhmien systemaattisiin joukkotuhoamisiin. Natsien kauheudet on tehokkaasti tuotu julki jo sodan päättymisestä lähtien, kun taas tieto Stalinin hirmuvallan uhreista on osittain tuoreempaa. 

Vaikka olen mielestäni kohtuullisen hyvin selvillä lähihistorian kulusta, tämä kirja oli järkyttävää luettavaa. Tietenkään pelkästään diktaattori ei voi tappaa miljoonia ihmisiä, vaan siihen tarvitaan aikamoinen koneisto, mutta kauheaa on se, että kummassakin tapauksessa joskin eri syistä tapahtumat sysäsi alkuun ja jopa piti käynnissä aika pieni joukko. Toisaalta on karmivaa se, miten jotkut ihmiset esimerkiksi itäisessä Puolassa tai Ukrainassa joutuivat vuoron perään kahden hirmuhallinnon uhreiksi - kun taas toiset avustuvat vuoronperään kumpaakin.

Snyderin tärkein pointti taitaa silti olla se, että joka ikinen murhattu ihminen - noin 14 miljoonaa kaiken kaikkiaan - oli yksilö, jonka elämä loppui väkivaltaisesti, ennen aikojaan, usein hyvinkin pitkän kauhun ja kärsimyksen jälkeen.

Anne Applebaum taas avaa Iron Curtain-kirjassaan sitä, miten Stalin koneistoineen varmisti vallan siirtymisen kommunisteille Itä-Saksassa, Puolassa ja Unkarissa toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina, ja mitä se merkitsi näiden sodan jäljiltä enemmän tai vähemmän tuhottujen maiden ihmisille. Tässäkin kirjassa etusijalle nousee valloittajien häikäilemättömyys ja toisaalta tiettyjen piirien opportunismi - ja vaikka teema tavallaan on vähemmän dramaattinen kuin Snyderin joukkomurhat, on helppoa sisäistää ne vaikeudet ja kauheudet, joita kaikki työläisistä älymystöön ja lapsista vanhuksiin joutuivat kärsimään. 

Juuri tuo opportunismi ja sen hyödyntäminen on masentavaa luettavaa - pahimpana esimerkkinä itäsaksalainen Stasin toiminta eli jopa omien perheenjäsenien tarkkaileminen ja ilmiantaminen, oikeista tai sepitetyistä rikkeistä, tai sattumanvaraiset pidätykset koska suunnitelmien mukaan piti saada kiinni tietty määrä yhteiskunnan vihollisia. Samoin ajattelun aihetta antaa se, miten sanojen merkitystä väänneltiin, itse demokratian ja kansanvallan käsitteistä alkaen.

Kumpikin kirja toimii samalla muistutuksena siitä, miten hyvin meidän kävi kun suomalaiset miltei yhtenä rintamana pistivät Stalinille hanttiin - ja toisaalta siitä, miten pienistä asioista ihmisten ja yhteiskuntien kohtalot joskus voivat olla kiinni. Ei mitenkään kevyttä lukemista, mutta tärkeää.

Luettua: Håkan Nesser ja pienten yllätysten tehokkuus

Jo vuosien ajan Håkan Nesserin kirjat ovat kuuluneet kirjallisten kokemusteni kärkipäähän, mutta viime vuonna ilmestynyt Levande och döda i Winsford jäi jostain syystä hankkimatta kunnes sen pari viikkoa sitten nappasin mukaani kirjakaupasta. En tiedä miksi näin pääsi käymään - viime syksynä oli ehkä muutenkin luettavaa, ja toisaalta jotkut hänen "erilliskirjoistaan" eivät ole puhuttaneet minua samalla tavalla kuin van Veeteren- ja Barbarottisarjat.

Oli miten oli, nyt sen luin ja olin taas kerran vakuuttunut. En tiedä juuri ketään, joka osaisi rakentaa tunnelmaa ja jännitettä pienistä palasista niinkuin Nesser, ja se pätee tähänkin tarinaan. Kertojana on tällä kertaa salaperäinen nainen, ja syyt hänen salaperäisyyteensä tuodaan esille takautumien kautta. Taustalla on myös rikos - tai useampiakin - mutta tekijästä ei ole epäselvyyttä. Pikemminkin jännitys rakentuu sen ympärille, miten tarina lopulta tuleekaan päättymään. Nesserin taituruuteen kuuluu pienten yllätysten pudottelu matkan varrelle, ja niitäkin saadaan sopivassa määrin.

Kirjan alaotsikko on "romaani" eikä esimerkiksi "rikosromaani", mutta se on mielestäni täysin toisarvoista. Rikos tapahtuu ja sen seuraukset käyvät selviksi, mutta toisaalta sellaista sattuu myös muunlaisissa romaaneissa. Håkan Nesser nyt vain kuuluu niihin, joiden lahjat minun silmissäni nostavat hänet luokittelutarpeen yläpuolelle.

En muuten tiedä, onko Nesserin yksittäisteoksia suomennettu - van Veeterenit on, ja Barbarottikvintetti ilmestyy parhaillaan suomeksi - mutta jos ei ole, niiden kääntäminen olisi kyllä kulttuuriteko, vaikka pääosa hänen tuotannostaan onkin jo luettavissa myös suomeksi.