Kesätapahtumien anatomiaa

Olen hankala ihminen. Minusta on mukavaa aina silloin tällöin pistäytyä jossain tapahtumassa, mutta suuret väkijoukot käyvät äkkiä rasittaviksi. Haluan myös, että tielleni osuu mukavia kirja- ja levukauppoja sekä kirppareita, mutta niissä ei saa olla liikaa asiakkaita. Ja jos joku löytää hyvän ja toimivan konseptin tapahtumalleen, sitä ei sitten saisi mennä muuttamaan - paitsi jos minä satun kyllästymään siihen.

Kotiuduimme juuri Loviisasta ja sen Wanhat Talot-tapahtumasta. Kävimme siellä edellisen ja ensimmäisen kerran viisi vuotta sitten, ja tykästyimme sekä tapahtumaan että kaupunkiin - edelliseen ehkä siksi, että se oli sopivan pienimuotoinen, eikä sen ympärillä ollut liikaa hässäkkää. Tällä kertaa tapahtuma oli selvästi suurempi, ja kasvua oli nimenomaan kaikenlaisissa oheisjärjestelyissä - maailman pisimmästä lounaspöydästä varmaan sataan kirpputoriin. Väkeäkin oli liikkeellä huomattavasti enemmän - joskin etäkohteissa kyllä sai kulkea ihan rauhassa.

Vaikka kaupunki oli yhtä mukava kuin ennenkin, ja kohdevalintamme olivat onnistuneita - olimme tällä kertaa etsimässä inspiraatiota keittiöremonttiin ja tutkimassa kuisti- ja puutarhavirityksiä sekä tapettivalintoja - en voi välttyä ajatukselta, että koko tapahtuma nyt oli kasvanut jo mukavuusalueensa äärirajoille. Emme toki juurikaan poikenneet ohjelmastamme, paitsi viimeisessä kohteessa - mutta emme myöskään käyneet missään ylimääräisissä kohteissa

Toisaalta karu totuus taitaa olla se, että tapahtumanjärjestäjä ei voi jäädä aloilleen. Jos ei tähtää kasvuun, niin pitää keksiä jotakin uutta jekkua - ja silloinkin on olemassa vaara, että vanhat kävijät eivät välitä muutoksesta. Itse asiassa voin omista reaktioistani johtaa sen ongelmakehän, johon ratkaisu pitäisi löytää; tykkään siis kirpputorien penkomisesta niin kauan kun valikoima on hyvälaatuista eikä sitä ole liikaa - mutta sata kirpparia samassa kaupungissa ja väenpaljous niiden ympärillä on jo liikaa minulle. Mutta mikä on se sopiva määrä?

Luettua: Ian McEwan, Kari Hotakainen ja jännitysromaanin syvin olemus

Ian McEwan kuuluu niihin kirjailijoihin, jotka eivät ole jännityskirjailijoita saati sitten dekkaristeja, mutta joiden teokset usein ovat sitä laatua, ettei niitä malta laskea käsistään koska jännittää niiden loppuratkaisua. Olen jopa saanut taistella itseni kanssa, etten kurkistaisi viimeisille sivuille ennenaikaisesti. Hänen viimeisin kirjansa, Makeannälkä, on juuri sellainen kirja.

Sitä voi tietysti pitää vaikkapa vakoiluromaanina, koska tiedustelupalvelu, sen työntekijät ja toimintatavat ovat tarinan tärkeitä osia, mutta mikään perinteinen vakoilutarinakaan se ei ole. Päähenkilön tarinaa ja sisäistä kamppailua rakkauden ja valheen kanssa seuraa välillä melkein sydän kurkussa - keskiössä kysymys siitä, keneen voi luottaa ja mitä petos saa aikaan. Henkilögalleria on taitavasti laadittu - kukaan ei ole täydellinen, kenestäkään ei ole pakko pitää, mutta heidän toimiaan on helppo ymmärtää.

Kotimaisista kirjailijoista hieman vastaavilla vesillä liikkuu Kari Hotakainen, jonka Ihmisen osa myös on rikos- tai jännitysromaani, vaikka ei sitä oikeastaan olekaan. Hotakainen käyttää taitavasti useita eri kertojanäkökulmia ja sitoo tarinan yhteen taitavasti ja yllättävällä tavalla - ja vaikka hänen tarinansa henkilöt ovat jopa rikkinäisiä, ja hän maalaa leveämmin vedoin kuin McEwan, minun reaktioni on sama. Tarinan päähenkilöt eivät ehkä tarjoa varsinaisia samaistumiskohteita, mutta sen loppuratkaisuja odottaa melkein henkeään pidätellen. Ja vaikka tapahtumat välillä käyvät fantastisen puolella, se ei vaikuta kokonaisuuden uskottavuuteen - paras fiktio nousee tällaisten kysymyksien yläpuolelle.

Nämä teokset edustavat sellaista kirjallisuutta, josta huomaan pitäväni yhä enemmän - tarinoita, jotka uhmaavat tyylilajien rajoja. Ne osoittavat selvästi, miten keinotekoisesti kirjoja ja kirjailijoita usein luokitellaan, tavoilla jotka saattavat jopa johtaa lukijaa harhaan. Vaikka kirjaa ei pitäisikään valita pelkästään takakannen kuvauksen perusteella, se on usein ensimmäinen ja ainoa osviitta sitä, mitä kansien sisällä odottaa - eikä aina ole mahdollisuutta syventyä sisältöön valintahetkellä. Toisaalta on jokaisen lukijan oma asia ylläpitää henkistä vireystilaansa kirjaa valitessa - jännitystä voi löytää muualtakin kuin dekkarihyllystä.

Luettua: Len Deighton: Winter - ja lisää historiaa

Onkohan tämä sitä paljonpuhuttua serendipiteettiä? Kun kesällä tuli luettua Ken Follettin 1900-lukusarjan ensimmäinen osa, ja toisaalta Harry Turtledoven vaihtoehtoisen toisen maailmansodan viimeisin osa, jäi mieleen että vastaavia teoksia saattaisi löytyä muiltakin tekijöiltä. Seuraavaksi käteeni sitten sattumalta osuikin toisen vanhan trilleristin, Len Deightonin hieman Follettmaisia teemoja sivuava, 1987 julkaistu Winter: A Berlin Family 1899-1945. Deighton on minulle entuudestaan tuttu vain nimenä, mutta täytynee nyt lukea kokeeksi muutamia hänen perinteisiä trillereitäänkin.

Tämä kirja kertoo siis natsi-Saksan noususta ja tuhosta berliiniläisen perheen (ja heidän amerikkalaisten sukulaistensa) kohtalojen kautta - keskipisteenä kaksi veljeä, joiden välillä hyvinkin erilaiset valinnat ja mielipiteet ja niistä seuraavat tapahtumat ovat tarinan runko. Deightonin tapa käyttää oikeita historiallisia henkilöitä ja tapahtumia fiktiivisen tarinan kiintopisteinä muistuttaa hyvin paljon Follettin (ja monien muiden) tekemisiä - ehkäpä se neuvotaan jossakin "How To Become A Successful Writer Of Historical Thrillers"-oppaassa - mutta Deighton tekee sen astetta taitavammin. Ennen kaikkea hän onnistuu tekemään henkilöistä elävämmän makuisia ja moniulotteisempia, ja ehkä hän osaa esim. luoda naishahmoistaan uskottavampia kuin Follett.

Mutta tarkoitukseni ei sinänsä ollut verrata näitä kahta herraa, vaikka tämä kirja olisi saattanut jäädä lukematta ellen olisi ensin lukenut Follettia, vaan nimenomaan tästä kirjasta todeta, että sen yksi ansio on osoittaa poliitikkojen, liikemiesten ja ammattisotilaiden välisiä perspektiivieroja ja toisaalta epäpyhiä yhteyksiä, ja toisaalta sitä miten opportunistit ja konservatiivit reagoivat eri tavoin siihen, kun kriisissä riutuvaan yhteiskuntaan syntyy uusi voimatekijä, tässä tapauksessa natsipuolue, joka toimii suorasukaisesti ja häikäilemättömästi. Siinä Deighton onnistuu hyvin - ja tietyllä tapaa tämä teos on miltei kylmäävää luettavaa juuri tänä vuonna, kun sekä entinen Neuvostoliitto että Lähi-itä taas ovat kuohumistilassa.

Ylipäätänsä minua miellyttää se, että hän kertoo tapahtumista miltei lakonisesti, jättäen tilanteiden värittämisen lukijan mielikuvitukselle. Eikä tämä olisi mikään trilleri, ellei loppuratkaisu olisi jännittävä. Hyvä kirja.

Luettua: Roope Lipasti: Virtasen historia

Viime vuosina olen yhä useammin hakeutunut vaihtoehtoisen historian piiriin lukuelämyksiä etsiessäni - ja toisaalta olen myös etsinyt kirjallisen idolini Juhani Peltosen perillisiä, kirjoittajia jotka viljelevät sellaista vinksahtanutta ja absurdia mutta samalla hillittyä huumoria, joka hykerryttää ja pistää ajattelemaan pikemmin kuin naurattaa ääneen. Viimeksimainittu etsintä on ollut vaikeampaa kuin edellinen, mutta toisaalta monet lukemistani vaihtoehtoista historiantulkintaa esittävistä romaaneista ovatkin olleet sitten kirjallisilta ansioiltaan kovin köykäisiä.

Taannoin satuin kuulemaan radiosta mielenkiintoisia pikku kertomuksenpätkiä, joissa muuan Virtanen eri syistä tuli vaikuttaneeksi kotimaamme historian kulkuun, joko tahallaan tai (useimmiten) vahingossa, ja kun minulle selvisi niiden takana olevan Roope Lipastin, olikin helppo hankkia tämä teos, Virtasen historia, joka käsittääkseni kerää kokoon suuren osan näistä tarinoista, alkueläimistä maamme asuttamisen ja kristinuskoon käännyttämisen kautta sotiin, itsenäisyyteen, taloudelliseen ja poliittiseen kehitykseen.

Juonenkaarta sen enempää setvimättä totean tämän kirjan perspektiivin ja Lipastin ajatuksen olevan suvereeneja - hän yhdistää periaatteessa mahdollisen täysin absurdiin tavalla, joka etsii vertaistaan. Jotkut näistä episodeista ovatkin huikeaa mielikuvituksen laukkaa, ja suomalaisen miehen (stereotyyppisen) mielen luotaaminen onnistuu hyvin. Romantikkona pidän myös kovasti hänen tavastaan kuvata Virtasen yli vuosisatojen kantavaa rakkautta ihanaan Korhoseen.

Pidän myös tavasta, jolla Lipasti sekoittaa suuret ja pienet asiat ja onnistuu nivomaan niistä välillä mielenkiintoisia tuokiokuvia. Toteutus ei kokonaisuutena kuitenkaan kanna osien summaa kauemmas tai edes siihen asti - ehkä nämä kohtaukset historian varrelta toimivat sittenkin paremmin pienempinä annoksina nautittuna. Mutta tämä on sivuhuomautus - eihän esim novellikokoelmaakaan ole pakko lukea yhdeltä istumalta.

Helle ja minä

En tahtoisi valittaa, mutta...

tämä kesä on ollut allekirjoittaneelle todellinen sääsuunnittelun riemuvoitto. Kesäkuussa täällä kotikonnuilla oli ilmeisesti aika kolea keli, mutta minä istuin parvekkeella Espanjassa ja pysyttelin varjossa ettei tulisi liian kuuma. Välillä oli pakko pistäytyä altaalla - olen tänä kesänä varmaan uinut enemmän kuin viimeisen kymmenen vuoden aikana tätä ennen - ja kauppareissut ym. olivat aika tuskaisia. No, oma vika kun on sika - ei ole pakko lähteä kesäaikaan etelään, ja johtopäätöksemme olikin, ettemme toista kertaa taida vaihtaa Suomen suvea muun maailman herkkuihin.

Juhannuksen jälkeen oli sitten vähän aikaa hieman viileämpää, mutta heinäkuussa Espanja tuli perässämme tänne, ainakin mitä ilmoihin tulee. Ja vaikka täällä ainakin periaatteessa on hyvät mahdollisuudet pakoilla lämpöä - töissä ainakin ilmastointi pelaa - niin kotiosoitteemme eivät oikein ole varusteltuja lämpöaaltoa ajatellen. Uusi rivitalo tai satavuotias puutalovanhus, molemmat näyttävät varastoivan lämpöä oikein hyvin.

Ja tämänkin kestäisi vielä, jos voisi vain istua varjossa puutarhassa odottamassa sitä tuulenvärettä, mutta viimeiset pari viikkoa ovat sujuneet muuttaessa - 120 neliöä rivitaloa vaihtui 80 kerrostaloneliöön, ja irtaimisto jakautui sen mukaisesti. Muuttofirma hoiti pääosan, mutta minä roudasin poikani kanssa 50 hyllymetriä kirjoja hyllyineen (jotka piti purkaa ja sitten kasata) kesä- ja kakkososoitteeseemme lämpötilan huidellessa kolmeakymmentä.

Kun siihen (nestehukkineen ym) lisää vielä kahden viisaudenhampaan poistattamisen jälkitiloineen, olen nyt saanut todeta ettei jatkuva yli 25 asteen lämpötila kertakaikkiaan sovi minulle. Mutta kuten sanottua, en tahtoisi valittaa... Kesän valoa en vaihtaisi mistään hinnasta, ja kyllä minä talvella vielä saatan kiroilla kylmyyttäkin...

Luettua: Dekkarimaraton 2014

Jokakesäiseen tapaani olen lukenut dekkareita hieman enemmänkin - yrittänyt hieman purkaa sitä sumaa, joka syntyy kun hankkii vanhojen suosikkiensa teoksia sitä mukaa kun ne tulevat eteen, mutta ei ehdi lukea niitä saman tien. Nyt sattui sumaan kolme suurimmista kotimaisista nimistä:

Reijo Mäki nosti mielestäni hieman profiiliaan toissavuotisella Sheriffillä, ja nyt luin sitä seuranneen Intiaanin. Sekin on ehkä kunnianhimoisempi kuin jotkut aikaisemmat Varekset, mutta ei ihan yllä edeltäjänsä tasolle. Piti miettiä mikä tässä häiritsi, ja ehkä yksi juttu on se, että vaikka Mäki on luonut jopa tavanomaista monipuolisemman henkilögallerian, on niin rikkaan kuin köyhä, rosvon kuin poliisinkin puheenparsi aika samankuuloista. Toisaalta monet muut asiat, kuten tiheät ja tapahtumarikkaat käynnit Uudessa Apteekissa, toimivat niinkuin ennenkin - ja ehkäpä on niin, että Vares hahmona tosiaan on kypsynyt jonkin verran? Nyt jään vain odottamaan seuraavan kirjan, uuden Cowboyn, ilmestymistä kirjapinoon.

Suomen tämän hetken ykkösdekkaristi minun kirjoissani, Markku Ropponen, kirjoitti pari vuotta sitten Kuhala-sarjansa lomassa "erillisteoksen" Pimento, jonka sitten nautin seuraavaksi. Ja tämähän on taattua Ropposta - jopa niin taattua, etten oikein ymmärrä pointtia kirjoittaa tällaista tarinaa siten, että päähenkilönä on joku muu kuin Kuhala, varsinkin kun tiedän Ropposen sinänsä hallitsevan myös muunlaiset tarinat. Sinänsä myös Marlon Turmanen on mainio yksityisetsivä vikoineen kaikkineen, tarinassa on vauhtia ja vaarallisia tilanteita, ja henkilögalleria on jopa Mäen vastaavia monipuolisempi. Ropposen kuvaus teollisen tuotannon hylkäämästa Suomesta on tietyllä tapaa jopa hyytävä, niin todelta se maistuu vaikka sanailu ja tapahtumat välillä koukkaavat absurdin puolelle. Hyvä kirja silti, vaikka en täysin hahmota sen olemassaolon syytä.

Ja ilokseni löysin pitkän tauon jälkeen uuden kirjan Risto Juhanilta - ja huomasin, että tätä toissavuonna ilmestynyttä Ei tikkua ristiin-nimistä teosta edeltävä Juhanin kirja on mennyt minulta ohi. Onneksi ne voi lukea ihan hyvin myös satunnaisessa järjestyksessä. Tämä(kin) oli tietyllä tapaa hienoinen pettymys - ehkä koska odotukseni olivat niin korkealla. Risto Juhani edustaa juuri sitä humanistista "feelgoodia", joka jaksaa viihdyttää ja antaa ajattelemisen aihetta viemättä yöunia, ja hänen tapansa esitellä niin poliisit kuin rosvotkin luovat kokonaisuuden jossa on helppoa tuntea jonkinlaista sympatiaa kaikkia kohtaan vuoron perään. Paavo Iisakki Pesonen taitaa loppujen lopuksi olla dekkarihistoriamme paras poliisityyppi - ja muutenkin etenkin ikääntyvät miespuoliset henkilöt on esitetty hyvinkin mieleenpainuvalla tavalla. Mikä sitten mätti? Tarina ja sen eteneminen ei kuulunut terävimpään kärkeen - jotenkin odotin tietyiltä juonenkäänteiltä enemmän.

Eli kolme kelpo kirjaa, oikein luettavia joskaan eivät tekijöidensä kaikkein parhaimpia aikaansaannoksia. Jollakin tasolla ne kertovat pitkien dekkarisarjojen hyvistä ja huonoista puolista - hyvää on se, että hyvien hahmojen parissa voi viihtyä vaikka kokonaisuus ei kuulukaan niihin parhaimpiin - mutta vaarana on tietysti, että varsinkin suositut hahmot taas pitemmän päälle rajoittavat kirjailijan mahdollisuuksia kehitellä erilaisia tapahtumaketjuja.

Seuraavaksi on sitten vuorossa naisdekkaristeja, minulle entuudestaan tuntemattomia nimiä joilta odotan paljonkin. Palaamme siis asiaan...

Luettua: Markku Ropponen ja dekkarinautinnon salat

Kesään kuuluvat dekkarit, ja kaikkein parhaimmassa tapauksessa dekkarimaratonit - koska en aina osta jokaisen suosikkini uusinta teosta heti tuoreeltaan, on minulla parhaassa tapauksessa kolme tai neljäkin saman sarjan teosta kasassa "putkilukua" varten jos siltä tuntuu. Niinpä luin juuri Markku Ropposen mainiosta Kuhala-sarjasta osan nimeltä Kuhala ja kevään ensi ruumis, ja sarjan seuraava osa odottaa jo yöpöydällä. Sen lisäksi niiden jälkeen on ilmestynyt vielä kaksi uudempaakin teosta - ellei peräti kolme. 

No, tämänkertainen teos oli niin hyvä että pitänee käydä kirjakaupassa - tällä hetkellä Ropponen on noussut suosikkidekkaristiksini ainakin kotimaan tasolla. Hän on aina osannut kehitellä riemastuttavia tarinoita, joissa etenkin laitapuolen kulkijat esitellään hykerryttävällä tavalla, ja kaiken huippuna on tietenkin Otto Kuhala, jonka maallinen vaellus on saamassa jo juhanipeltosmaisia piirteitä. Niinkuin tuo suuri satiirikkoesikuvani, myös Markku Ropponen omaa sellaisen empatian taidon, joka naurunhörähdysten ja jännityksen lomassa ajoittain jopa liikuttaa lukijaa. Ja jos sanoisin hänen olevan keski-ikäisen suomalaismiehen sielunelämän varteenotettavimpia tulkkeja, en varmaankaan ole kovin väärässä. Jos vielä lisätään tähän se, että rikostarina on toimiva, teknisissä yksityiskohdissa ei vellota, ja vauhtia ja vaarallisia tilanteitä riittää, lienee aika ilmeistä, että tämä sepustus on suositus.

Ylipäätään Markku Ropposen kirjat saavuttavat jotain sellaista, jota minä yhä enemmän dekkareissani kaipaan (ja miksei muissakin kirjoissani); tarina voi sisältää hyvinkin ikäviä ja traagisia piirteitä, mutta niiden yksityiskohdissa ei ryvetä, ja kaiken alla on kuitenkin jonkinlainen hyvän voittamisen pohjaväre. Maailma on ajoittain ikävä paikka, eivätkä esimerkiksi poliisit - tai rosvot - aina ehkä näe sen hyviä puolia, mutta parhaimmat dekkaristit osaavat tuoda ne esiin vihjaamalla pikemmin kuin osoittelemalla, ja sellaiset tarina kelpaavat minulle hyvin.