Kesätapahtumien anatomiaa

Olen hankala ihminen. Minusta on mukavaa aina silloin tällöin pistäytyä jossain tapahtumassa, mutta suuret väkijoukot käyvät äkkiä rasittaviksi. Haluan myös, että tielleni osuu mukavia kirja- ja levukauppoja sekä kirppareita, mutta niissä ei saa olla liikaa asiakkaita. Ja jos joku löytää hyvän ja toimivan konseptin tapahtumalleen, sitä ei sitten saisi mennä muuttamaan - paitsi jos minä satun kyllästymään siihen.

Kotiuduimme juuri Loviisasta ja sen Wanhat Talot-tapahtumasta. Kävimme siellä edellisen ja ensimmäisen kerran viisi vuotta sitten, ja tykästyimme sekä tapahtumaan että kaupunkiin - edelliseen ehkä siksi, että se oli sopivan pienimuotoinen, eikä sen ympärillä ollut liikaa hässäkkää. Tällä kertaa tapahtuma oli selvästi suurempi, ja kasvua oli nimenomaan kaikenlaisissa oheisjärjestelyissä - maailman pisimmästä lounaspöydästä varmaan sataan kirpputoriin. Väkeäkin oli liikkeellä huomattavasti enemmän - joskin etäkohteissa kyllä sai kulkea ihan rauhassa.

Vaikka kaupunki oli yhtä mukava kuin ennenkin, ja kohdevalintamme olivat onnistuneita - olimme tällä kertaa etsimässä inspiraatiota keittiöremonttiin ja tutkimassa kuisti- ja puutarhavirityksiä sekä tapettivalintoja - en voi välttyä ajatukselta, että koko tapahtuma nyt oli kasvanut jo mukavuusalueensa äärirajoille. Emme toki juurikaan poikenneet ohjelmastamme, paitsi viimeisessä kohteessa - mutta emme myöskään käyneet missään ylimääräisissä kohteissa

Toisaalta karu totuus taitaa olla se, että tapahtumanjärjestäjä ei voi jäädä aloilleen. Jos ei tähtää kasvuun, niin pitää keksiä jotakin uutta jekkua - ja silloinkin on olemassa vaara, että vanhat kävijät eivät välitä muutoksesta. Itse asiassa voin omista reaktioistani johtaa sen ongelmakehän, johon ratkaisu pitäisi löytää; tykkään siis kirpputorien penkomisesta niin kauan kun valikoima on hyvälaatuista eikä sitä ole liikaa - mutta sata kirpparia samassa kaupungissa ja väenpaljous niiden ympärillä on jo liikaa minulle. Mutta mikä on se sopiva määrä?

Kirpputoreilla ja -turuilla

Käväisimme tänään Urjalassa hakemassa netin kautta löytämämme lipaston mansikkapaikkaamme, mutta vaikka se olikin hyvä ja halpa, retken tärkeimmät antimet löytyivät aivan muualta. Urjalan aseman tienoilta sattui nimittäin paitsi mukava kahvipaikka löytymään myös kirpputori, jossa oli mm. mukava pikku kirjahylly ja pieni nippu edullisia CD-levyjä (ja jonkun verran aika reippaasti hinnoiteltua vanhempaa tavaraa, mutta se on toinen juttu). Niinpä lähdin tyytyväisenä kotimatkalle mukanani Isaac Bashevis Singerin kohtuukuntoinen englanninkielinen romaani "Shadows On The Hudson" ja nippu CD-levyjä, jossa oli mukana myös Beth Hartin "Screaming For My Supper", ja yhteensä tähän ihanuuteen meni rahaa kolme ja puoli euroa.

Kumpaakaan näistä en ollut varsinaisesti etsinyt, mutta ne olivat mukavia löytöjä sopivaan hintaan. Vastaavanlaisia on tullut tehtyä aikaisemminkin, alkaen 90-luvun suuresta vinyylistäluopumisaallosta, kun monet kärräsivät koko LP-nippunsa kirpparille kun oli tullut ostettua CD-soitin (nykyisinhän niitä CD-levyjä löytyy vastaavasta syystä...), ja mitä enemmän omat kiinnostuksen kohteeni ovat "museokamaa", sitä enemmän voin jopa odottaa löytäväni, ja ainakin kirjallisuuden kohdalla tuo trendi on vahvistumaan päin.

Joskus homma tosin ei mene aivan täysin putkeen - tuo viimeisin CD-löytöni oli osa valmiiksi pakattua levynippua, ja kun kotona avasin sitä vapisevin käsin, sain huomata että juuri Beth Hartin kohdalla levykotelosta puuttui itse CD. Jos levyt olisi myyty yksitellen, olisin tietysti jo paikan päällä tsekannut sen kunnon ja huomannut levyn puuttuvan, mutta nyt kävi näin. Se ei kuitenkaan vähennä itse löytämisen yleistä iloa, varsinkin kun ensi kerralla avaan myös sen nipun jos sellainen eteen sattuu...