Luettua: Bernard Wasserstein: On The Eve - synkkien vuosien kronikka

Historia on aina kiinnostanut minua, ja olen mielestäni onnistunut omaksumaan ainakin tiettyjä päälinjoja läpi aikojen, varsinkin Euroopan historiasta. Sotahistoria ei varsinaisesti minua kiinnosta, sen sijaan ne historian tapahtumalinjat jotka esim ovat johtaneet sotiin ja selkkauksiin - ja ne kohtalot, joita eri ihmisryhmät ovat kohdanneet näiden linjojen seurauksena.

Niinpä tunsin tietenkin entuudestaan natsien julmuudet juutalaisia (ja muita kansanryhmiä) kohtaan, mutta oikeastaan vasta Bernard Wassersteinin "On The Eve" antoi minulle hieman täydellisemmän kuvan kansanryhmästä ja kulttuurista - kulttuureista - joka 1900-luvun alkupuolella oli vihdoinkin saavuttanut jonkinlaiset kansalaisoikeudet koko Euroopan alueella, joka oli aidosti kansainvälinen ja samalla selvästi juurtunut tiettyihin aatteisiin ja alueisiin, ja joka vaikutti elävästi niin tieteeseen kuin kulttuurielämään. Mutta joka toisaalta samalla joutui yhä ahtaammalle melkein kaikkialla, jonka sortamiseen osallistuivat monet muutkin kuin kansallissosialistit, ja joka itse asiassa oli jo aloittanut eräänlaisen alasajon - esim. syntyvyyden dramaattisen laskun kautta.

Miksi näin kävi, miten prosessi ilmeni tavallisten juutalaisten elämässä, ja miten he reagoivat? Wasserstein käy läpi elämän, kulttuurin ja työn eri piirit perusteellisesti, ja elävöittää kertomuksensa ankkuroimalla sen konkreettisesti ihmiskohtaloihin. Monet joutuivat tapahtumien uhriksi, mutta jotkut selviytyivät, enemmän tai vähemmän dramaattisten vaiheisen kautta, ja jatkoivat vaikuttamistaan maailman tapahtumiin ja tekemisiin. Teksti on asiallista - draaman kaari syntyy tapahtumien synkästä kulusta.

Vaikka nimenomaan juutalaisten asema sittemmin on vakiintunut, joskaan ei ristiriidoitta, ja vaikka heidän kohtalonsa ehkä on jo dokumentoitu aika kattavasti, tämä on tärkeä kirja myös siksi, että sen kautta voi pohtia myös muiden kansojen kohtaloita - varsinkin tänä päivänä, kun rajoillemme taas ilmestyy ihmisiä joiden on ollut pakko jättää vanha elämänsä koska heidän henkensä ovat vaarassa. 

Luettua: Virpi Hämeen-Anttila ja koukuttava historiallinen dekkari

Koska uusia mielenkiintoisia kirjoja ilmestyy koko ajan lisää, mutta vanhojakin on vielä lukematta - ja löydän niitä vieläkin enemmän - on kirjauutuuksien seuraaminen jäänyt minulta yhä enemmän taka-alalle, joitakin kestosuosikkeja lukuunottamatta. Joitakin poikkeuksiakin on; jos puhutaan uudesta suomalaisesta dekkarista, kaksi uutta seurattavaa viime vuosina ovat Kati Hiekkapelto ja sitten Virpi Hämeen-Anttila, jolla tosin on jo takanaan pitkä kaunokirjallinen ura.

Hämeen-Anttila on tähän mennessä julkaissut kaksi osaa 1920-luvun alun Helsinkiin sijoittuvasta sarjasta, jonka päähenkilö on Karl Axel Björk, rikostutkimusta harrastava virkamies, pimeitä muistoja kantava etsijä, ja yläluokkaisen suomenruotsalaisen suvun mustan lampaan poika. Hänen tutkimustensa ympäristönä on sisällissodan haavoista toipuva nuori tasavalta, jonka ympäristössä ja sisälläkin vielä kuohuu. Pidin jo viime vuonna julkaistusta sarjan ensimmäisestä osasta, "Yön sydän on jäätä", mutta tuore kakkososa "Käärmeitten kesä" on vielä parempi.

En halua puida juonikuvioita sen enempää, etten vahingossa paljasta mitään, mutta Hämeen-Anttila on luonut todella hyytävän tappajatyypin, jonka jahtaaminen on esitetty hallitusti. Päähenkilö etsivänä, eräänlaisena Holmesina, on hyvä - mutta vielä parempaa on hänen rimpuilunsa eri naisten välillä, sosiaalisen aseman pohdintansa ja identiteettijahtinsa - onko kadonneen isän välirikko varakkaan suvun kanssa lopullinen, vai näemmekö tulevissa osissa päähenkilön kartanonherrana?

Myös pari muuta yksityiskohtaa antaa ymmärtää, että päähenkilön pään menoksi on suunnitteilla kaikenlaista - koukkuja on sekä henkilössä että ympäristössä. Kaiken lisäksi tarinaan osallistuu myös oikeita historian henkilöitä - ja jotenkin siitä välittyy uskottavuus, vaikka tämä tavallaan onkin vaihtoehtoista historiaa. 1920-luvun Helsinki on miljöönä herkästi kuvattu; vaikka en olekaan varsinainen pääkaupunkimme tuntija, olen kuin hänen matkassaan keskustan kaduilla.

Vuotemme museokortin kanssa 3: Emil Wikströmin Visavuori

Aurinkoisena elokuun sunnuntaina päätimme tehdä pikku retken Sääksmäelle, Emil Wikströmin Visavuoreen, joka oli minulle entuudestaan täysin tuntematon paikka. Ihastuttavassa sisävesimaisemassa sijaitseva kansallisromanttinen huvila- ja ateljeekokonaisuus oli valloittava, vaikka itse päähenkilö ei kuulu taiteellisiin suosikkeihini, eikä kuvanveisto ylipäätänsä ole suosikkitaiteenlajini.

Minun Visavuorikokemuksessani oli kaksi kohokohtaa. Ensinnäkin rakennukset olivat hienoja - mikä ei ole ihme, ottaen huomioon sen, että kansallisromantiikasta jugendiin vievä kehityskaari sisältää suuren osan rakennustaiteen suosikkikohteistani. Huvila sisutuksineen oli "vain" juuri sellainen taiteilijaresidenssi, johon voisi muuttaa vaikka tältä istumalta, mutta ateljeerakennus oli henkeäsalpaava. 

Suuret veistokset vaativat suuren ateljeen, jonka valo oli hieno, mutta vielä parempi oli "työhuone/lepotila/urkuparvi" kirjahyllyineen - vaikka en itse soita urkuja enkä edes pahemmin välitä urkumusiikista, mieleen tuli että sellainen sopisi meidänkin vintillemme. Ja kaiken huippuna oma tähtitorni parvekkeineen - sitä taas ei suojeltuun ulkoasuun edes voi ympätä.

Toinen kohokohta oli Wikströmin tyttärenpojan Kari Suomalaisen elämästä ja piirroksista kertova näyttely, joka esitteli tämän viimeisinä vuosinaan sietämättömän vanhoillisen taiteilijan kehityskaaren ja etenkin monipuolisuuden - kukaan ei ole hänen tavallaan pystynyt vangitsemaan maamme päättäjiä ja muita tärkeitä henkilöitä, saati sitten eri ihmis- ja luonteentyyppejä - muutamalla viivalla.

Kaiken lisäksi koko ympäristö suvulle vieläkin kuuluvine huviloineen oli maisemallisesti ja sosiologisesti mielenkiintoinen kokonaisuus, ja ajankäytöllisesti sopiva retkikohde vaikkapa juuri sunnuntaipäivään, jolle ei ole muuta ohjelmaa mutta jota ei tahdo käyttää kokonaan yhteen ja ainoaan asiaan.

Puoli vuosisataa mittarissa

Täytin viime viikolla 50, ja näin ollen alamäki on alkanut. Mitä se oikein tarkoittaa? Jossakin vaiheessa mietin sitä, onko minulla joku viidenkympin kriisi, mutta siinä tapauksessa se on jotenkin epätyypillinen; en ole hankkimassa urheiluautoa tai edes moottoripyörää, en ole ryhtynyt harrastamaan extremeurheilua, enkä vaihtanut elämänkumppaniani nuorempaan. Päinvastoin olen aika lailla tyytyväinen olemiseeni ja olemukseeni, vaikka joitain miettimisen aiheita tietysti onkin.

Nelikymppisenä minulle kerääntyi jonkun verran erilaisia vaivoja, joista jotkut seuraavat minua loppuelämäni - keliakia, uniapnea, ajoittaiset verenpaineongelmat - mutta vaikka ne ensin harmittivat, olen nyt mielestäni sinut niiden kanssa. Yksi siihen vaikuttava tekijä saattaa olla viime vuonna saamani tekonivel - teininä hajottamani polvi ei enää pysynyt mukana, mutta nyt se toimii melkein kuin uusi, ja jotenkin se vaikuttaa myös muuhunkin vointiini ja olemiseeni.

Toisaalta hyvinvointiin vaikuttaa myös - ja ehkä etenkin - se, että koen löytäneeni paikkani elämässä tai ainakin tietäväni missä olen. Toisaalta uusia tavoitteita ja suuntia on edessä aivan tarpeeksi, mutta ne eivät tunnu pakonomaisilta. Olisinko ehkä vähän viisastumassa? Vanhenemiseen kuuluu myös sellainen hyvän elämän tavoittelu, joka ei tarkoita kaikenlaisten kokemusten, omistusten ja nautintojen jahtaamista ja haalimista, vaan pikemminkin hetkeen tarttumista ja elämän ja arjen pikku ilojen hyödyntämistä. Vaikka aika joskus tuntuukin kuluvan hirveän nopeasti, minun kiireeni ehkä jopa vähenevät.

Ja kaikenlaista mielenkiintoista tekemistä ja olemista on siis tiedossa vaikka kuinka - juuri tällä hetkellä suurin haaste taitaa olla lähinnä se, että työelämä pukkaa kiilaamaan vapaa-ajan harrastusten tielle, ja ainakin toistaiseksi tuo kuukausipalkkani on jonkinlainen edellytys haluamani elämäntyylin yläpitämiselle - mutta ehkä sekin jollain aikataululla muuttuu...

Sarjalukijan tunnustuksia

Minä olen sarjalukija - enkä tarkoita sillä pelkästään sitä, että tykkään usein lukea useamman kirjan putkeen, vaikka sekin pitää paikkansa, vaan myös sitä, että mielelläni seuraan hyviä tyyppejä, tarinoita ja tapahtumia useammankin niteen ajan.

Kirjallisuuden alasta riippuen mahdollisuudet toteuttaa tätä mielihalua vaihtelevat; dekkarien maailmassa se on helppoa, koska sarjat ovat sääntö enemmän kuin poikkeus, mutta muitakin esimerkkejä on. Richard Fordin kirjat Frank Bascombesta ovat mieluisia paitsi erillisinä teoksina myös kokonaisuutena, joka peilaa miehen elämää sen eri vaiheissa. Larry McMurtryn tuotannossa palataan tasaisin väliajoin tiettyihin henkilöihin, joiden maailmoissa tapahtuu erilaisia asioita, ja hänkin on ainakin tähän mennessä osannut aina tuoda kehiin myös uusia käänteitä. Muitakin esimerkkejä löytyy, yhtenä yhdistävänä tekijänä kuitenkin yleensä se, etteivät sarjat veny muutamaa teosta pitemmiksi.

Dekkareissa asiat ovat hieman toisin; parhaimmat/pahimmat esimerkit käsittävät kymmeniä teoksia ja vuosia, ja vaikka kokonainen elämänkaarikin on mielenkiintoinen seurantakohde, vaarana on tietysti jännitteen lasku jossakin vaiheessa. Kun mietin omia suosikkejani, ovat sellaiset taitajat jotka pitävät jonkun hahmon hengissä ja voimissaan yli kymmenen teoksen ajan aika harvassa. Reginald Hillin Dalziel ja Pascoe ovat ensimmäinen mieleen tuleva esimerkki hahmoista, jotka toimivat kymmenien vuosien ajan - vaikka sarjan ajan kulku olikin hieman omanlaistaan. Toki siihenkin sarjaan mahtui väliteoksia, mutta sekä ensimmäiset, viimeiset että monet matkan varrella ilmestyneet olivat erinomaisia. Pohjoismaisista vastaavia onnistumisia ovat luomassa ainakin Åke Edwardson ja Markku Ropponen - muta heidän sarjansa ovat vasta vähän toisella kymmenellä; monet muut ovat kompastelleet matkan varrella.

Mutta moni kirjailija osaa myös sopivassa vaiheessa vaihtaa suuntaa ja tehdä välillä jotain aivan muuta - ja useinhan tyyli ja taito toimivat päähenkilöstä tai tarkemmasta genrestä riippumatta. Kaikkein parhaimmillaan kirjailija osaa yhdistää tuttuja ja uusia elementtejä niin, että kokonaisuuden draaan kaari kehittyy samaa tahtia lukijoiden kanssa.

Vuotemme museokortin kanssa 2: Vanha Rauma ja Marela

Teimme 12-13.7 kesäretken Raumalle, lähinnä tutustumaan vanhaan Raumaan yleisesti, mutta tietenkin myös katsastamaan museotarjontaa. Löysimmekin retkellämme muutamia mukavia ja mielenkiintoisia paikkoja - mutta koska tulimme perille sunnuntaina suurin piirtein museoiden sulkemisaikaan, ja monet niistä ovat maanantaisin kiinni, pari kohdetta jäi käymättä.

Museokorttia saimme sentään hyödyntää Marelassa, joka on vanhassa Raumassa sijaitseva entinen porvariskoti, jonka sisustus pääosin peilaa taloa Rauman kultakaudella 1800-luvun lopulla asuneen varustajaperheen makua. Salonkeja, istuinryhmiä, koristeellisia huonekaluja... mutta ennen kaikkea hieno rakennus, joka osaltaan on esimerkki siitä, miten Raumalla(kin) noina vuosina koristeltiin vanhempiakin rakennuksia uusklassistiseen tyyliin. Itse jugendtaloa asuvana suosin ehkä hieman toisenlaisia ornamentteja, mutta taitavien käsien jälkeä on aina mukava katsella.

Lisää vastaavaa löysimme myös korjausrakennuskeskus Tammelasta - talosta, joka oli ehditty 1970-luvulla korjata pilalle mutta nyt on pelastettu jälkipolville. Sen pihapiirin varastorakennuksesta löysimme ehkä jopa rakenneratkaisun tulevaan kesäkeittiöömme, ja siellä oli myös mielenkiintoinen näyttely vanhan Rauman puretuista tai tuhoutuneista taloista - joita on huomattavan vähän. Onneksi Raumalla ymmärrettiin se, mihin monessa muussa kaupungissa ei kiinnitetty huomiota; vanhat rakennukset - ja vanha asemakaava - voivat olla myös mahdollisuus ja houkutin.

Alueen viehättävyyteen vaikuttaa minusta myös se, että se ei ole mikään ulkoilmamuseo, vaan sieelä asutaan ja tehdään työtä - ja vaikka ympäristö on yhtenevän näköinen, täällä on myös moderneja somistuksia, liikennettä ja muita tämän päivän tunnusmerkkejä.

Tänä päivänä Vanha Rauma on silti myös osa Unescon maailmanperintöä, joten tulevaisuus lienee turvattu. Ja kun Rauma ei tänä päivänä ole mikään varsinainen metropoli, lienee hyvin säilynyt vanhakaupunki kulttuuriperintönä ja matkailunähtävyytenä myös hyvä vetoapu liike-elämälle; ainakin ravintola- ja kahvilatarjonta oli kiitettävän laajaa, ja samaten oli mukava kiertää puoteja. Allekirjoittaneelle jäi erityisen hyvä mieli Vanhan Rauman Kirjakaupasta.

Luettua: Mario Vargas Llosa ja historiallisen romaanin malli

Minulla on tähän mennessä lukemani perusteella hieman kaksijakoinen suhde Mario Vargas Llosan tuotantoon - jotkut hänen kirjoistaan ovat loistavien tarinoiden ja säkenöivän kielen yhdistelmiä, toiset taas tuntuvat päämäärättömältä jaarittelulta. Tosin raja näiden kahden välillä saattaa joskus olla aika häilyvä. Keltin uni ilmestyi kirjahyllyyni jo viime vuonna, ja tulin sitä jossain vaiheessa jo aloittaneeksikin, mutta jostakin syystä jäin noin viiteenkymmeneen sivuun, ja mieleen jäi kuva Vargas Llosan jaarittelevammasta puolesta. Nyt sitten tartuin siihen uudestaan, ja vaikka alku nytkin oli hieman takelteleva, luin 500-sivuisen teoksen toisen puoliskon yhdeltä istumalta, ja olen aika vakuuttunut.

Mitä sitten tapahtui? No, tämä kirja kertoo Roger Casementista, irlantilaisesta vapaustaistelijasta joka ensin kunnostautui alkuasukkaiden puolustajana Belgian Kongossa ja Amazonin alkulähteillä, ja joka sittemmin saavutti kuuluisuutta Irlannin vapauden esitaistelijana - ja hirtettiin Isossa-Britanniassa ystäviensä hylkäämänä maanpetturina ja halveksittuna homoseksuaalina. Vargas Llosa kertoo siis romaanin keinon tarinan miehestä, joka vaikutti historian kulkuun monellakin tavalla, ja joka vieläkin jakaa mielipiteitä.

Samalla hän rakentaa samaa kirjallista traditiota, johon viime talvesta lähtien uppouduin myös Ken Follettin ja Jan Guilloun 1900-lukua kuvaavien kirjasarjojen kautta - mutta onnistuu näistä kahdesta poiketen tekemään sen tavalla, joka yhdistää historialliset draaman kaaret uskottaviin henkilöhahmoihin. Välillä täytyy näköjään katsoa sivusta nähdäkseen selvemmin. Pakko on tietysti todeta, että näiden kolmen herran taustat ovat erilaiset, mutta vaikka myös Follett ja Guillou osaavat rakentaa isoja linjoja, ei ole sattumaa että juuri Mario Vargas Llosa on joukon nobelisti.

Vargas Llosan kerrontatyyli pohjustuu enemmänkin selostukseen kuin dialogiin, ja paikka paikoin teksti muistuttaa melkein asiatekstiä, mutta dialogit ja Casementin mielen liikkeet hän kuvaa luontevasti ja osuvasti. Vaikka tarinasta ei puutu dramaattisia kohtia ja kohtauksia, ne esitetään kiihkottomasti ja alleviivaamatta - jonkun mielestä ehkä kuivasti, mutta minusta siten, että sain itse rakentaa mielikuvat tapahtumien vyörystä. Paikoitellen teksti on hieman koukeroista - mutta olen ollut huomaavinani saman asian joidenkin toistenkin espanjasta käännettyjen tekstien kanssa. Sattumaa vai alkukielen vaikutusta? Mene ja tiedä.

Tämä kuuluu siis minun mielestäni Mario Vargas Llosan onnistumisiin - mieleen tulee lähinnä toinen historiallisia tapahtumia laajemmin kuvaava teos, "Vuohen juhla" - ja itse asiassa nyt voisi olla tilaisuus tarttua myös johonkin niistä hänen kirjoistaan, jotka olen aikaisemmin luokitellut jaarittelupuolelle.