Luettua: Anne Applebaum, Timothy Snyder ja Itäeuroopan synkkä lähihistoria

Kaunokirjallisen viihteen lomassa tuli syvennyttyä 1900-luvun historiaan ja tarkemmin ottaen kahteen viime vuosina jonkun verran huomiota herättäneeseen teokseen, jotka  

Timothy Snyderin Hitlerin ja Stalinin kansanmurhista kertova Bloodlands purkaa totalitaristen hallintojen tekoja nimenomaan siviiliväestöä kohtaan, alkaen Ukrainan 1930-luvun enemmän tai vähemmän tahallaan aiheutetusta nälänhädästä ja jatkuen toisen maailmansodan aikaisiin eri kansojen ja etnisten ryhmien systemaattisiin joukkotuhoamisiin. Natsien kauheudet on tehokkaasti tuotu julki jo sodan päättymisestä lähtien, kun taas tieto Stalinin hirmuvallan uhreista on osittain tuoreempaa. 

Vaikka olen mielestäni kohtuullisen hyvin selvillä lähihistorian kulusta, tämä kirja oli järkyttävää luettavaa. Tietenkään pelkästään diktaattori ei voi tappaa miljoonia ihmisiä, vaan siihen tarvitaan aikamoinen koneisto, mutta kauheaa on se, että kummassakin tapauksessa joskin eri syistä tapahtumat sysäsi alkuun ja jopa piti käynnissä aika pieni joukko. Toisaalta on karmivaa se, miten jotkut ihmiset esimerkiksi itäisessä Puolassa tai Ukrainassa joutuivat vuoron perään kahden hirmuhallinnon uhreiksi - kun taas toiset avustuvat vuoronperään kumpaakin.

Snyderin tärkein pointti taitaa silti olla se, että joka ikinen murhattu ihminen - noin 14 miljoonaa kaiken kaikkiaan - oli yksilö, jonka elämä loppui väkivaltaisesti, ennen aikojaan, usein hyvinkin pitkän kauhun ja kärsimyksen jälkeen.

Anne Applebaum taas avaa Iron Curtain-kirjassaan sitä, miten Stalin koneistoineen varmisti vallan siirtymisen kommunisteille Itä-Saksassa, Puolassa ja Unkarissa toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina, ja mitä se merkitsi näiden sodan jäljiltä enemmän tai vähemmän tuhottujen maiden ihmisille. Tässäkin kirjassa etusijalle nousee valloittajien häikäilemättömyys ja toisaalta tiettyjen piirien opportunismi - ja vaikka teema tavallaan on vähemmän dramaattinen kuin Snyderin joukkomurhat, on helppoa sisäistää ne vaikeudet ja kauheudet, joita kaikki työläisistä älymystöön ja lapsista vanhuksiin joutuivat kärsimään. 

Juuri tuo opportunismi ja sen hyödyntäminen on masentavaa luettavaa - pahimpana esimerkkinä itäsaksalainen Stasin toiminta eli jopa omien perheenjäsenien tarkkaileminen ja ilmiantaminen, oikeista tai sepitetyistä rikkeistä, tai sattumanvaraiset pidätykset koska suunnitelmien mukaan piti saada kiinni tietty määrä yhteiskunnan vihollisia. Samoin ajattelun aihetta antaa se, miten sanojen merkitystä väänneltiin, itse demokratian ja kansanvallan käsitteistä alkaen.

Kumpikin kirja toimii samalla muistutuksena siitä, miten hyvin meidän kävi kun suomalaiset miltei yhtenä rintamana pistivät Stalinille hanttiin - ja toisaalta siitä, miten pienistä asioista ihmisten ja yhteiskuntien kohtalot joskus voivat olla kiinni. Ei mitenkään kevyttä lukemista, mutta tärkeää.

Luettua: Håkan Nesser ja pienten yllätysten tehokkuus

Jo vuosien ajan Håkan Nesserin kirjat ovat kuuluneet kirjallisten kokemusteni kärkipäähän, mutta viime vuonna ilmestynyt Levande och döda i Winsford jäi jostain syystä hankkimatta kunnes sen pari viikkoa sitten nappasin mukaani kirjakaupasta. En tiedä miksi näin pääsi käymään - viime syksynä oli ehkä muutenkin luettavaa, ja toisaalta jotkut hänen "erilliskirjoistaan" eivät ole puhuttaneet minua samalla tavalla kuin van Veeteren- ja Barbarottisarjat.

Oli miten oli, nyt sen luin ja olin taas kerran vakuuttunut. En tiedä juuri ketään, joka osaisi rakentaa tunnelmaa ja jännitettä pienistä palasista niinkuin Nesser, ja se pätee tähänkin tarinaan. Kertojana on tällä kertaa salaperäinen nainen, ja syyt hänen salaperäisyyteensä tuodaan esille takautumien kautta. Taustalla on myös rikos - tai useampiakin - mutta tekijästä ei ole epäselvyyttä. Pikemminkin jännitys rakentuu sen ympärille, miten tarina lopulta tuleekaan päättymään. Nesserin taituruuteen kuuluu pienten yllätysten pudottelu matkan varrelle, ja niitäkin saadaan sopivassa määrin.

Kirjan alaotsikko on "romaani" eikä esimerkiksi "rikosromaani", mutta se on mielestäni täysin toisarvoista. Rikos tapahtuu ja sen seuraukset käyvät selviksi, mutta toisaalta sellaista sattuu myös muunlaisissa romaaneissa. Håkan Nesser nyt vain kuuluu niihin, joiden lahjat minun silmissäni nostavat hänet luokittelutarpeen yläpuolelle.

En muuten tiedä, onko Nesserin yksittäisteoksia suomennettu - van Veeterenit on, ja Barbarottikvintetti ilmestyy parhaillaan suomeksi - mutta jos ei ole, niiden kääntäminen olisi kyllä kulttuuriteko, vaikka pääosa hänen tuotannostaan onkin jo luettavissa myös suomeksi.

Luettua: Paul Auster ja tarinankerronnan salat

Paul Auster on salakavalasti onnistunut kapuamaan aivan suurimpien kirjallisten suosikkieni joukkoon, syistä joita en tähän asti ole saanut itselleni avattua, mutta luettuani nyt "The Book Of Illusions":in minun taitaa olla pakko selvittää itselleni misä on kyse, ennenkuin lähden hankkimaan loputkin hyllystä vielä puuttuvat Austerit.

Kun edellisen kerran luin hänen kirjojaan (sillä kertaa "Invisible":n), en osaanut luonnehtia sitä sen kummemmin kuin "Sitä on vaikea kuvailla ilman että vahingossa paljastaa jotakin, joka saattaa vaikuttaa lukuelämykseen, joten totean ensinnäkin vain, että se oli hyvä; sitä oli vaikea laskea kädestään kun siihen kerran oli tarttunut." Sama kuvaus kävisi nytkin, joskin tämä nyt lukemani, hieman varhaisempi teos ehkä kuitenkin on rakenteeltaan suoraviivaisempi. Ihan suorasta tekstistä ei nytkään ole kyse, mutta täytyy sanoa Austerin mielestäni kuuluvan niihin kirjailijoihin jotka parhaiten osaavat yhdistää kertojaminän äänen ja erilaiset takautumat loogiseksi kokonaisuudeksi.

Itse tarinasta ei kyllä tälläkään kertaa voi sen enempää sanoa, kuin että Auster tavalliseen tapaansa pohtii suuria teemoja - esim. syyllisyyden taakkaa ja sen seurauksia, ja toisaalta sattuman roolia siinä, miten ihmiskohtalot lopulta muotoutuvat. Vielä voisin todeta, että tässä on tragedian ainekset jo lähtökohdista alkaen, mutta lopputulos ei välttämättä ole synkkä ja toivoton.

Ja loppujen lopuksi yksi syy, miksi pidän hänen kirjoistaan, on kyllä se, että hän aika hienovaraisin keinoin luo päähenkilöitä, joiden ajatuksiin ja tekoihin usein pystyn aika helposti samaistumaan, hyvässä ja pahassa. 

Luettua: Arne Dahl ja uskottavat salaliittoteoriat

Kun minun laillani on hurahtanut vaihtoehtoiseen historiaan, pitää aina välillä muistaa tarkistaa josko vielä tunnistaa todellisuuden ja sepitteen rajan. Se ei välttämättä ole helppoa kirjallisuuden maailmassa - yhtäältä pitää pitää mielessä, että tietokirjallisuuskin on täynnä mielipiteitä ja tulkintoja, ja toisaalta fiktion puolelta löytyy aina välillä niin uskottavia kertoja, että heidän sanomaansa on helppo uskoa, vaikka sen piirtämä kuva ei olisikaan miellyttävä.

Yksi tämän viimeksimainitun alan mestareista on ruotsalainen Jan Arnald eli nimimerkki Arne Dahl, jonka rikosromaaneja on tähän mennessä ilmestynyt viisitoista kappaletta. Luin juuri näistä toiseksi ja kolmanneksi uusimmat, Hela havet stormar ja Blindbock, ja olen vakuuttunut. Uusinkin on juuri ilmestynyt, mutta tulen senkin lukemaan heti kun saan sen käsiini. Nämä kaksi teosta ovat toinen ja kolmas osa neliosaiseksi suunnitellusta Opcop-sarjasta, joka on suoraa jatkoa A-ryhmästä kertoville kirjoille, mutta pelikenttä on lopullisesti muuttunut Ruotsista Euroopaksi.

Dahlin kirjoissa on monta vahvuutta. Ensinnäkin hän on luonut loistavan henkilögallerian - hänen poliisinsa tuntuvat näin monen teoksen jälkeen jo tutuilta, mutta silti he yllättävät - he ovat samalla aikaa tavallisia ihmisiä ja supersankareita, ja ryhmän dynamiikka ja dialogi toimivat mainiosti. Välillä jopa huumorin kukka kukkii - ei itsetarkoituksellisesti, vaan tilanteeseen sopivasti.

Toiseksi hän hallitsee tunnelmanluonnin ja jännityksen rakentamisen - joskin hänen tarinansa joskus alkavat niin monesta eri lähtökohdasta että niiden yhteensovittaminen yhden kirjan puitteissa tuntuu haastavalta. Tähän mennessä se on silti aina onnistunut. Sen lisäksi hän onnistuu esittämään jopa veriset kohtaukset niin, etteivät ne tunnu väkivallalla mässäilyltä.

Kolmanneksikin hän on todella taitava uhkakuvien rakentaja - hän esittää huomionsa yhteiskunnan tilasta ja rakentaa uhkakuvia niin hyvin että niiden realismiin on helppo uskoa. Vaikka tämä onkin fiktiota, jotkut hänen skenarioistaan jättävät ainakin tämän lukijan pohtimaan demokratian haurautta ja huolestumaan siitä, mihin maailma saattaa olla menossa. Tämän enempää ei ole syytä paljastaa juonikuvioita - mutta voin luvata, että on helpompaa tarttua Dahlin teoksiin kuin laskea ne käsistään.

A-ryhmästä kertovat kymmenen kirjaa on suomennettu, mutta näitä ilmeisesti ei vielä - toivottavasti se tapahtuu pian. Pohjoismaisen rikoskirjallisuuden kirjavahkossa tulvassa Arne Dahl kuuluu kaikkein kirkkaimpiin huippuihin.

Laatuaikaa omassa seurassa

Mitä ilmeisimmin elämä on voittamassa, tai ainakin vähitellen normalisoitumassa, koska viimeksi purkamani turhautuminen on vaihtunut tuskastumiseen siitä, että aika kuluu niin nopeaan eikä kaikkea hauskaa ehdi harrastaa niin paljon kuin mieli tekisi. Päivästä tunti menee tehojumppaan, toinen korkoineen kävelyretkeilyyn, mutta loppuajan käytölle on ilmentynyt melkein liikaa vaihtoehtoja. On kirjoittamista - fiktiota ja faktaa - ja lukemista. On itse asiassa myös pohdintaa siitä, mitä aion isona tehdä.

Etusijalla on tällä hetkellä kirjallinen työ. Joka ilmiselvästi vaatii tiettyä käynnistelyä - ja huomaan myös fiktion puolella, että teksti on tuskan takana vaikka sen tuottaminen onkin hauskaa. Vähemmän hauskaa on sinänsä huomata, että vanhat tekeleet eivät oikein kestä kriittistä tarkastelua - mutta toisaalta on parempi keksiä se nyt kuin sitten kun yritän ylittää julkaisukynnystä. Ja potkiakseni itseäni vauhtiin, olen ilmoittautunut kevääksi dekkarinkirjoittajakoulutukseen. Jännittää...

Faktan puolella on tarkoitus hahmottaa mahdollista tutkimussuunnitelmaa sitten kun tämä dekkarihanke on jonkinlaisessa välikuosissa - ja olen myös luvannut itselleni, että tutkimuspohdinnastakin on jotakin kättä pitempää näytettävänä ennenkuin tämä loma on ohi. Jos en sitä nyt saa aikaiseksi, niin sitten en varmaan ikinä - mutta kyllä tässäkin asiassa tuntuu siltä, että ajatus on ainakin syytä ajatella valmiiksi ja validoida ulkoisesti, ennenkuin olen valmis arkistoimaan sen lopullisesti.

Näitä pohtiessa onkin aika kulunut aika rattoisasti - eikä ulkopuolisia ihmiskontakteja oikein ole ehtinyt kaivatakaan. Päinvastoin oma perhe riittää enemmän kuin hyvin. Yhtä en vain oikein ymmärrä - miten ihmeessä olen ennen ehtinyt käydä töissä? Ja miten tulen ehtimään sinne, kun tämä sairasloma vähitellen loppuu?

Mökkihöperö

Tiistaina on kulunut kolme viikkoa polvileikkauksestani, ja tänään on kaksi viikkoa siitä kun kotiuduin. Olen siis nyt viettänyt 14 päivää pääasiassa 78 neliön kolmiossamme, poislukien muutama lyhyt käynti kaupassa, terveydenhoitajalla ja/tai apteekissa, sekä tietysti päivittäiset kävelylenkkini talon tai korttelin ympäri. En koe olevani mitenkään yltiösosiaalinen ihminen, mutta olen kyllä varmaan tulossa mökkihöperöksi.

Aika ei sinänsä tule pitkäksi - ensinnäkin tämä kuntoutumiseni vie useamman tunnin päivässä joko jumppaamisen tai kävelemisen muodossa, ja toiseksi huomaan vasta nyt voimien palaavan; olin kyllä aika rätti ensimmäiset kotiutumisen jälkeiset päivät. Minulla on tietysti kaikennäköistä lukemista varattuna, ja olen pitkästä aikaa käyttänyt myös vähän aikaa postimerkkikokoelmani järjestämiseen, mutta tärkeimmät hankeeni ovat vielä alkutekijöissään; tutkimussuunnitelmaani olen tähän mennessä käyttänyt tunnin pari, ja kaunokirjallinen hankkeeni on vielä jäissä.

Siihen on tulossa muutos ensi viikolla, kun siirrymme syyslomaksi Kaskisiin - ja minä jään sinne vielä yhdeksi viikoksi sen jälkeenkin - mutta tämä höperöitysvaarani ei katoa mihinkään. Sosiaaliset kontaktit perheen ulkopuolelle ovat pian kuukauden ajan olleet netin varassa, ja vähitellen huomaan somekiintiöni olevan täyttymässä. Kaiken maailman tyhmät kommentit ottavat minua päähän yhä enemmän, ja olen viime päivinä pari kertaa ollut jo yhden klikkauksen päässä ryhtymästä oikein haukkumaan ihmisiä netissä.

Toistaiseksi olen kuitenkin malttanut mieleni - ja ehkäpä voin säästää tämän tuohtumukseni vaikkapa kaunokirjalliseen hankkeeseeni, ja silloinhan siitä voi olla jopa hyötyä... aika näyttää. Siihen asti jatkan siis tätä näppiksen äärellä puhisemista...

Luettua: Mikko-Pekka Heikkinen, Harry Turtledove ja toisenlainen tarina

En sitten jaksanutkaan odottaa ensi kesää ja nidottua versiota, vaan hankin itselleni melkein suoraan painosta Harry Turtledoven vaihtoehtoisen toisen maailmansodan eli War That Came Early-sarjan kuudennen ja viimeisen osan, Last Ordersin. Lähtökohta oli siis, että Chamberlain ja kumppanit eivät luovuttaneetkaan Tsekkoslovakiaa Hitlerille, ja niin toinen maailmansota syttyi jo vuonna 1938, jolloin Saksan sotakoneisto oli vielä vaiheessa - joskin länsivallat nukkuivat niinkuin seuraavanakin vuonna. Ero todellisuuteen ei siis ole hirveän suuri, ainakaan hänen muihin teoksiinsa verratten, mutta toisaalta se tekee lähtökohdista periaatteessa mielenkiintoisemmat.

Tämä sarja oli rakennettu samalla tavalla kuin hänen magnum opuksensa Timeline 191-sarja, eli tarina kerrotaan rykelmänä henkilökohtaloita, jotka tavalla tai toisella kattavat niin historian kääntökohdat kuin esim. taistelutantereiden todellisuuden. Ajatus on hyvä, mutta käytännössä sarjan loppua kohden kokonaiskuva sirpaloitui liikaa. Henkilöt sinänsä oli valittu hyvin, ja heidän tarinansa olivat mielenkiintoisia, mutta sarjan edetessä Turtledove käytti yhä enemmän tilaa toistoihin - eikä vain lukijoiden muistin virkistämiseksi. Jossakin vaiheessa alkoi tuntumaan siltä, kuin kirjan tärkein tehtävä olisi kertoa miten ahdas luukku panssarivaunun sisus onkaan.

Turtledoven kirjoitustahdilla - vähintään pari tiiliskiveä vuodessa ja antologiat päälle - voisi tietysti kuvitella, ettei tekstin hiomiselle tai toimittamiselle jää hirveän paljoa aikaa. Samaten olen tekstistä tulkitsevani, ettei hahmojen kehittymiselle tarinan aikana ole uhrattu hirveästi aikaa - ja luultavasti ihmiset, jotka elävät viisi kuusi vuotta parasta aikaansa sodan melskeissä, jotenkin muuttuvat matkan aikana. Ylipäätänsä päällimäiseksi vaikutelmaksi jäi, että itse lähtökohdan keksimisen jälkeen Turtledove on vain kirjoittanut miettimättä sen enempää. Harmi sinänsä, sillä tiivistämällä, hieman hallitummalla otteella tästä kirjasta ja sarjasta olisi voinut saada todella mielenkiintoisen.

Mikko-Pekka Heikkinen on toista maata - tämä debyyttikirjailija on teoksellaan Terveisiä Kutturasta piirtänyt kuvan siitä, mitä tapahtuu kun pohjoinen Suomi on ensin kyllästynyt etelän harjoittamaan riistoon ja syrjäseutujen näivettämiseen, julistautunut itsenäiseksi ja sen jälkeen vielä aloittanut sotatoimet.

Skaala on pienempi, tämä tarina ei pyri realismiin vaan siinä on selvästi myös absurdeja piirteitä - mutta toteuttamistapa on samantyylinen; tarina kerrotaan vuorotellen muutaman eri henkilön näkökulmasta - ja taustoittamisen Heikkinen hoitaa lehtijuttujen kautta; ei aina toimiva ratkaisu mutta tällä kertaa ihan paikallaan. Tarina sijoittuu jonkinlaiseen (lähi)tulevaisuuteen, ja sen takaa löytyvä perspektiivi on selvästi enemmän yhteiskunnallinen kuin esim. historioitsija Turtledoven käyttämä.

Heikkisen vahvuus on hänen mielenkiintoinen henkilögalleriansa - molempien osapuolten (anti)sankarit ovat järjestään epätäydellisiä mutta samalla sympatiaa herättäviä, ja huomasin seuraavani heidän kohtaloitaan miltei henkeäni pidätellen. Tarina etenee ripeästi, ja dialogi on luontevaa. Lopputuloksena on hallittu, äyräissään pysyvä kokonaisuus, joka epärealistisista piirteistään huolimatta on niin hyvin ankkuroitu tämän päivän ongelmiin ja haasteisiin, että huomaan jääneeni miettimään sen herättämiä kysymyksiä myös lukemisen jälkeen.