Saako kirjan jättää kesken?

Totesin taannoin, että yöpöydilläni, lukutuolien liepeillä, kirjahyllyissä ym löytyi hyvinkin kymmenkunta kirjaa, joita olin jossakin vaiheessa aloittanut mutta joita en jostain syystä ollut saanut luettua läpi. Niitä oli laidasta laitaan - dekkareita, muuta kaunokirjallisuutta, pari elämäkertaa, historiaa ja kielitiedettä - ja jotkut olivat vasta alussa, mutta ainakin pari kappaletta selvästi vain loppurutistusta vailla. Muutaman niistä laitoin takaisin hyllyyn odottamaan parempaa aikaa, mutta puolisen tusinaa teosta jäi vielä työn alle.

Sitten tulin kysyneeksi paljon lukevalta työtoverilta, montako kirjaa saa jättää kesken menettämättä vakavasti otettavan kirjallisuuden harrastajan statusta. Hän mietti hetken, ja vastasi "pari kolme, tai korkeintaan viisi". "Kerralla?", kysyin. "Ei, vaan vuodessa", ja niin olin yhtäkkiä luiskahtanut harrastelijoiden joukkoon. Ja tilanne vain pahenee. Varasin viikon mittaiselle talvilomalle mukaan kymmenen kirjaa, kaunokirjallisuutta laidasta laitaan - ja kuuden päivän saldo on kolme luettua ja kolme aloitettua mutta eri syistä kesken jätettyä. 

Yksi niistä oli täysin tyhjänpäiväinen, yksi oli liian epämiellyttävä ja rankka (mikä tietysti on dekkarien harrastajalle aina riski - mutta se on täysin oman pohdinnan arvoinen asia), ja yksi teemaltaan tosin virkistävän erilainen, mutta samalla niin epäuskottava ettei sen jatkaminen enää minua motivoinut. Fiktion ei tietenkään tarvitse olla realistista, eikä välttämätta edes uskottavaa, mutta viimemainitussa tapauksessa ainakin minä tarvitsen sitten jonkun toisen koukun jotta tarina kiinnostaisi. Huomasin myös tehneeni virheen kun pakkasin mukaan ainoastaan kaunokirjallisuutta - onneksi asiaa auttoi eteen sattunut divari ja sieltä löydetyt pari mukavaa historiateosta.

Ja mikä edes on vakavasti otettava kirjallisuuden harrastaja? Ilmeisesti en ainakaan minä, vaikka näköjään haluaisin jostakin syystä sellainen olla. Tai sitten pitää muokata määritelmää... Pääasia on, että annan itselleni luvan vastakin jättää kesken vaikka kuinka monta kirjaa, kunhan välillä luen jonkun loppuunkin. Voihan olla, että jään paljosta paitsi - mutta se lienee ainoastaan oma häpeäni.

 

Vuoden 2013 kohokohtia: Musiikki

Aloitin tämän tekstin valmistelun selaamalla taaksepäin nähdäkseni, mitä kaikkea minulle musiikin saralla tapahtuikin vuonna 2013, ja lyhyenä yhteenvetona voin todeta sen olleen "sohvaperunan vuosi". Jo aikaisemmin olen todennut musiikinkuunteluni keskittyvän kotisohvaan, työpöydän ääreen tai autoon, kun taas livekokemukset vähenevät vuosi vuodelta - ja nyt ollaan niin pohjalla, ettei ole muuta tietä kuin ylöspäin. Vuonna 2013 en kokenut ensimmäistäkään elävään musiikkiin liittyvää ahaa-elämystä; vuoden "kohokohta" oli pikemminkin se, kun vanha suosikkini Dan Hylander esiintyi Uppsalassa Katalin-klubilla, ja minä pötkötin kadun toisella puolella hotellihuoneessa lukemassa hyvää kirjaa.

Tämä ei kylläkään ole mikään valitusvirsi; sosiaalisen median ja etenkin Spotifyn merkitys musiikinkuuntelussani on lisääntynyt, ja huomaan löytäneeni vuoden 2013 aikana enemmän uusia potentiaalisia suosikkeja kuin vuosikausiin, ja kaiken lisäksi muutamat vanhat tutut ovat palanneet soittolistalle. Sen lisäksi olen ostanut enemmän CD-levyjä kuin vuosiin, enimmäkseen juuri verkosta saamieni impulssien pohjalta. Ja kotisohvalta käsin totesin Vain elämää-kakkoskauden iskevän suoraan hermoon, ehkä koska artisteista puolet olivat suurimpia kotimaisia suosikkejani - ja sekä Juha Tapion että Pauli Hanhiniemen ja Kolmannen Naisen sattumoisin juuri syksyllä ilmestyneet uudet levyt kuuluivat vuoden parhaimmistoon :-)

Sattuneesta syystä on siis haastavampaa kuin esim. viime vuonna nostaa esiin viime vuoden parhaat uudet levyt, koska yhtäkään täysin ylivoimaista kokonaisuutta ei korviini osunut, mutta sen sijaan pitkä lista ns. ysin levyjä, joista hyvinkin voi muodostua tulevia kestosuosikkeja. Jos yksi kolahdus olisi yli muiden, se oli Topi Sahan loistava "Kolme veljee", joka biisi biisiltä kuunneltuna saattaa olla 2010-luvun kotimainen levy tähän asti. Hyvät biisit, loistavat akustispohjaiset mutta osuvasti sähköistetyt sovitukset, oivaltavat tekstit ja miellyttävä lauluääni tekevät tästä lätystä ykkösen - ja mukavaa on tietysti sekin, että onnistun löytämään uuden suosikin joka ei ole eläkeikäinen :-) Muita hyviä kotimaisia, Juha Tapion ja Kolmannen Naisen lisäksi, olivat mm. J Karjalaisen, Hanna Pakarisen ja Jonna Tervomaan uutuudet, mutta mitään niistä en vielä osaa nostaa muiden edelle.

Ulkomaanelävistä on vielä vaikeampaa sanoa mitään lopullista - mutta veteraaniosasto on vahvoilla; vuoden parhaimpia albumeja olivat Deep Purplen "Now What?", Paul McCartneyn "New" ja Richard Thompsonin "Electric", jotka kaikki olivat tekijöidensä taitoon ja kokemukseen perustuvia mutta silti myös tuoreelta kuulostavia kokonaisuuksia, ja ehkä kokemuksen myötä tullut tietty pakottomuus erotti ne massasta. Vuoden levyn tekijä oli hieman nuorempi - mutta silti viisikymppinen - Justin Currie, siis edesmenneen Del Amitrin nokkamies; hänen kolmas soololevynsä "Lower Reaches" on looginen jatke hänen aikaisempaan tuotantoonsa - sävykästä, hyvin laulettua ja sovitettua popmusiikkia jossa välillä kaikuu country, välillä folk, joskus soul. Currien musiikki voi ensi kuulemalla vaikuttaa hieman alavireiseltä ja hahmottomalta, mutta viimeistään kolmannella kuuntelukerralla sitä yleensä hyräilee lähes jokaista biisiä.

Uusista löydöistä pitää mainita Lilly Hiatt and the Dropped Ponies, joiden debyyttialbumi "Let Down" tekee vahvoilla lauluillaan ja tulkinnoillaan kunniaa isä-Johnin perinnölle, vaikka onkin astetta kantrimpaa kuin tämän tuotanto. Ehkäpä juuri tuo steel-kitaran uhka kuitenkin on pieni varaus - mutta jos Lilly pysyy valitsemallaan uralla, hänessä on kyllä ainesta suuren luokan tekijäksi. Muitakin lupaavia nimiä on tarttunut haaviin, mutta varsinaiset uudet suosikit tarvitsevat vielä lisäkuuntelua.

Luettua: Kjell Westö ja Lars Kepler

Joulupukki oli taas kiltti ja toi meille pinon kirjoja, joihin joulurauhan aikaan on ollut mukava syventyä. Toivomuslistan kärjessä komeilivat Kjell Westön "Kangastus 38" ja Lars Keplerin "Nukkumatti" - ja kas, paketeista löytyivät kummatkin.

Westö piirtää taas tarkkaa ajankuvaa, ja yhdistää henkilökuvauksen ajan historialliseen kehitykseen, ja lopputulos on sekä viihdyttävä että ajatuksia herättävä. Tarina toimii, ja on helppoa samaistua 30-luvun lopun ihmisten ilon- ja huolenaiheisiin - vaikka maailma on vajaan vuosisadan aikana muuttunut melkein täysin, on sitä kansoittava laji samanlainen kuin ennen. Samaistumista auttaa tietysti se, että taidan kuulua viiteryhmään - akateemisesti koulutettuihin suomenruotsalaisiin - joskaan en rahakkaisiin tai helsinkiläisiin sellaisiin. Takautumia Westö käyttää kiitettävän maltillisesti ja luonnikkaasti, ja ne tukevat tarinan kehitystä. 

Kokonaisuus on oikein hyvä, mutta jää kuitenkin paria astetta hänen edellistä kahta järkälettään pienemmäksi. Tosin yhdessä asiassa hieman pienempi formaatti toimii paremmin; siinä kuin edeltäjät ovat ikäänkuin uuvahtaneet loppumetreillä, tämä tarina saa myös oikean päätöksen.

Lars Keplerin kolme edellistä jännäriä on ollut pakko lukea yhdeltä istumalta, eikä tämä viimeisin ole poikkeus - päinvastoin vauhti vain kiihtyy. Itse asiassa minun oli lukiessani pakko välillä pysähtyä ja tarkistaa, etten ollut vahingossa hypännyt jonkun aukeaman yli. "Keplerit" ovat kyllä mainioita tarinan kuljettajia, eikä pitkästymisestä ole pelkoa - melkein jokainen luku päättyy jonkinlaiseen cliffhangeriin, ja kirjan laskeminen käsistä on harvinaisen vaikeaa.

Mitä ilmeisimmin kirjoittajilla on myös jonkinlainen pitkän linjan suunnitelma näille kirjoille - Joona Linnan henkilöä ja taustaa on rakennettu sarjan alusta asti, ja juonta sen kummin paljastamatta en voi sanoa muuta, kuin että rakennustyöt jatkuvat, ja että tulen hankkimaan myös seuraavan osan. Jos odottaa poliisityöltä uskottavuutta, ei tämä ehkä ole paras mahdollinen kirjahankinta, mutta jännityksen ystäville tämä on varma nakki. Itse olen sitä mieltä, että fiktio on fiktiota, joten salapoliisi saa vaikka pukeutua trikoisiin ja viittaan, kunhan tarina kestää. 

Menestyksen hinta

Ulkona sarastaa kohta neljäs joululomapäivä, ja pikkuhiljaa alkaa normaalin elämisen tunne hiipiä elimistöön. Kuluneeseen kolmeen päivään on tosin mahtunut tämänvuotisen joulunvieton pääjuhla, mutta muuten lähinnä nukkumista, nuokkumista ja tehtävälistan karsintaa. Onneksi vapaata on edessä vielä runsas viikko, koska viimeiset työviikotkin kuluivat aika lailla vanteilla.

Omalta kohdaltani tiedän, että tekemistä on liikaa, eikä velvollisuuksien oravanpyörää ole helppo jarruttaa. Kevyen kenttätutkimuksen perusteella sama ongelma koskettaa monia muitakin, eikä vain omassa organisaatiossani (jossa mm on käyty tänä syksynä yt-neuvottelut), vaan monessa paikassa ja monella alalla. Jos jotakin yhdistävää tekijää etsisi, huonojen aikojen luomien paineiden lisäksi, se voisi olla oireilijoiden keski-ikäisyys. Omassa ikäryhmässäni, noin viisikymppisissä, kovin moni kokee olevansa aika lailla rajoilla. Hyvin harvat ovat saavuttaneet vielä sitä iän ja kokemuksen tuomaa toista tulemista ja valaistumista, jota esim. häämöttävä eläke saattaa tukea.

Taloudellisesti meillä voisi jo olla mahdollisuus miettiä hieman kevyempiä kuvioita - mikä tosin edellyttää sitä, että malttaa päästää irti perinteisestä menestyksen ja vallan tavoittelemisesta, mikä on haaste sinänsä. Mutta sitten on vielä tämä kestävyysvaje, huoltosuhde ja muu kansantalous. Jos kaikki hellittävät kerralla, on se kestämätön tilanne, mutta jokaisen täytyy itse laittaa järjestykseen omat arvonsa. Kysymyksen ei pitäisi kuulua muodossa työ vai terveys, mutta ainakin minusta itsestäni alkaa tuntua, että joudun tekemään jonkinlaista punnitusta näiden kahden välillä - ei tosin joko tai, mutta siten, että ne saa pidettyä jonkinlaisessa tasapainossa.

Bensaa suonissa (ja keltaista nestettä pipon alla)

Koska minulle kertyy maantietä keskimäärin noin 1000 km viikossa, tulee aina välillä myös pohdittua liikennekäyttäytymistä, sekä omaani (tietenkin täysin korrektia) että muiden (usein aika epäilyttävää). Tänä aamuna kolmostiellä oli aika paljon liikennettä, lumi pöllysi ja paikoitellen oli aika liukasta. Niinpä turvavälin pitäminen tuntui aika tärkeältä, varsinkin kun liian lähellä ajaminen kuuluu niihin asioihin, joihin aina välillä huomaan liikenteessä sortuvani.

Ikävä kyllä kaikki eivät ajatelleet samoin; perässäni ajoi Ikaalisista melkein Parkanoon asti pakukuski, joka ilmeisesti halusi säästää polttoainetta kytkemällä autonsa minun vetokoukkuuni - hieman ärsyttävää ja mahdollisia äkkipysähdyksiä ajatellen jopa vaarallista. Pari muutakin välkkyä tapausta ehdin huomata, ja jostakin syystä ne tuntuvat koko ajan lisääntyvän, ellen minä sitten muutu koko ajan pikkutarkemmaksi ja ärtyisämmäksi.

Onneksi tälläkään kertaa ei tapahtunut mitään ikävää - sen sijaan edellämainitun perskärpäsen lisäksi esim. sellaiset ohittajat, jotka kiilaavat suoraan eteesi niin että lumi (tai esim. rapa, jos on suojakeli) pöllyää, toimivat muistutuksena siitä, että itsekin pitää ajaa siivosti. Ja toisaalta tapasin tiellä myös esim. BMW-kuskin joka ei yrittänyt ohittaa heti kun se oli vähänkin mahdollista...

Luettua: Jari Tervo

Pimeä syksy, stressaava työ ja somen ja teksti-TV:n houkutukset ovat viime viikkoina syöneet lukuharrastustani, mutta tänä viikonloppuna sain - samalla kansallista lukuhetkeä viettäen - luettua yhden pitkään aikaan eniten odottamistani kirjoista, Jari Tervon viimeisimmän romaanin "Esikoinen", jossa tämä yksi suurista kirjailijasuosikeistani palaa Rovaniemelle ja samalla varhaisemman tuotantonsa teemoihin.

En oikein osaa luonnehtia kirjan sisältöä ilman spoileririskiä, joten tyydyn toteamaan että hän todella taitavasti asettautuu murrosiän kynnyksellä olevan lapsen asemaan, ja itse asiassa tuo perspektiivi on hieno tapa kuljettaa tarinaa vihjauksin ja kiertoilmaisuin - ainakin minä ahmijatyyppinä sain muutaman kerran pysähtyä ja solmia lankoja yhteen. Samaa aikaansai myös hänen kykynsä taitavasti käyttää sivujuonia joista ei ensin ihan heti osaa arvata miten ja missä kohtaa ne liittyvät tarinaan.

Toisaalta, vaikka itse juonikuvio menisikin ohitse (ehkä joku osa menikin), voi myös nauttia pelkästään ajankuvasta ja hellänkarheasti piirretyistä henkilöhahmoista - etenkin kertojaminän vanhemmat tuntuvat tarinan edetessä yhä enemmän kuin vanhoilta tutuilta. Jari Tervo on minua muutaman vuoden vanhempi, joten jotkut huomiot tuntuivat vierailta, mutta jonkun verran meillä on näköjään myös samantyylisiä muistoja 1970-luvun alkupuolen tapahtumista ja puheenaiheista.

Hyvä kirja, ja hyvä muistutus kaunokirjallisuuden merkityksestä kaamoksen ja väsymyksen karkoittajana.

Pimeyden voimat

Olen jo muutamana iltana ajatellut raapustaa tähän valitusvirren marraskuun pimeydestä, joka ei vain hellitä ja joka tuntuu joka vuosi pahemmalta - ja tänä vuonna ei edes tule ensilunta - mutta eilen se sitten satoi meilläkin päin, ja iltaiset/öiset tiet ovat taas vähän valoisampia. Tänään suurin osa lumesta on jo kadonnut, ja pimeys valtaa taas maan.

Toisaalla - ja toisaalta - olen jo ehtinyt luvata julkisesti, etten enää marise marraskuusta ja sen pimeästä puolesta, vaan yritän keskittyä elämän hyviin puoliin (ja hengissä selviämiseen). Niinpä huomasin aiemin tänään, pimenevän illan läpi kotiin ajaessani, että useammassakin paikassa on poimittu esiin joulu- ja muut ulkovalot. Ja vaikka olen aiemmin inhonnut joulun yliannostusta, on pakko myöntää että jopa jouluaiheiset valoasetelmat juuri tällä päivämäärällä tuntuvat ja näyttävät ihan hyviltä.

On tietenkin mahdollista, että pimeys kerta kaikkiaan on pehmentänyt pääni niin, ettei enää ole toivoa, mutta mieleen tuli myös se, ettei talvipäivän seisaukseenkaan ole enää kuukauttakaan. Ehkä elämä taas kerran voittaa?