Luettua: Kjell Westö ja Lars Kepler

Joulupukki oli taas kiltti ja toi meille pinon kirjoja, joihin joulurauhan aikaan on ollut mukava syventyä. Toivomuslistan kärjessä komeilivat Kjell Westön "Kangastus 38" ja Lars Keplerin "Nukkumatti" - ja kas, paketeista löytyivät kummatkin.

Westö piirtää taas tarkkaa ajankuvaa, ja yhdistää henkilökuvauksen ajan historialliseen kehitykseen, ja lopputulos on sekä viihdyttävä että ajatuksia herättävä. Tarina toimii, ja on helppoa samaistua 30-luvun lopun ihmisten ilon- ja huolenaiheisiin - vaikka maailma on vajaan vuosisadan aikana muuttunut melkein täysin, on sitä kansoittava laji samanlainen kuin ennen. Samaistumista auttaa tietysti se, että taidan kuulua viiteryhmään - akateemisesti koulutettuihin suomenruotsalaisiin - joskaan en rahakkaisiin tai helsinkiläisiin sellaisiin. Takautumia Westö käyttää kiitettävän maltillisesti ja luonnikkaasti, ja ne tukevat tarinan kehitystä. 

Kokonaisuus on oikein hyvä, mutta jää kuitenkin paria astetta hänen edellistä kahta järkälettään pienemmäksi. Tosin yhdessä asiassa hieman pienempi formaatti toimii paremmin; siinä kuin edeltäjät ovat ikäänkuin uuvahtaneet loppumetreillä, tämä tarina saa myös oikean päätöksen.

Lars Keplerin kolme edellistä jännäriä on ollut pakko lukea yhdeltä istumalta, eikä tämä viimeisin ole poikkeus - päinvastoin vauhti vain kiihtyy. Itse asiassa minun oli lukiessani pakko välillä pysähtyä ja tarkistaa, etten ollut vahingossa hypännyt jonkun aukeaman yli. "Keplerit" ovat kyllä mainioita tarinan kuljettajia, eikä pitkästymisestä ole pelkoa - melkein jokainen luku päättyy jonkinlaiseen cliffhangeriin, ja kirjan laskeminen käsistä on harvinaisen vaikeaa.

Mitä ilmeisimmin kirjoittajilla on myös jonkinlainen pitkän linjan suunnitelma näille kirjoille - Joona Linnan henkilöä ja taustaa on rakennettu sarjan alusta asti, ja juonta sen kummin paljastamatta en voi sanoa muuta, kuin että rakennustyöt jatkuvat, ja että tulen hankkimaan myös seuraavan osan. Jos odottaa poliisityöltä uskottavuutta, ei tämä ehkä ole paras mahdollinen kirjahankinta, mutta jännityksen ystäville tämä on varma nakki. Itse olen sitä mieltä, että fiktio on fiktiota, joten salapoliisi saa vaikka pukeutua trikoisiin ja viittaan, kunhan tarina kestää. 

Menestyksen hinta

Ulkona sarastaa kohta neljäs joululomapäivä, ja pikkuhiljaa alkaa normaalin elämisen tunne hiipiä elimistöön. Kuluneeseen kolmeen päivään on tosin mahtunut tämänvuotisen joulunvieton pääjuhla, mutta muuten lähinnä nukkumista, nuokkumista ja tehtävälistan karsintaa. Onneksi vapaata on edessä vielä runsas viikko, koska viimeiset työviikotkin kuluivat aika lailla vanteilla.

Omalta kohdaltani tiedän, että tekemistä on liikaa, eikä velvollisuuksien oravanpyörää ole helppo jarruttaa. Kevyen kenttätutkimuksen perusteella sama ongelma koskettaa monia muitakin, eikä vain omassa organisaatiossani (jossa mm on käyty tänä syksynä yt-neuvottelut), vaan monessa paikassa ja monella alalla. Jos jotakin yhdistävää tekijää etsisi, huonojen aikojen luomien paineiden lisäksi, se voisi olla oireilijoiden keski-ikäisyys. Omassa ikäryhmässäni, noin viisikymppisissä, kovin moni kokee olevansa aika lailla rajoilla. Hyvin harvat ovat saavuttaneet vielä sitä iän ja kokemuksen tuomaa toista tulemista ja valaistumista, jota esim. häämöttävä eläke saattaa tukea.

Taloudellisesti meillä voisi jo olla mahdollisuus miettiä hieman kevyempiä kuvioita - mikä tosin edellyttää sitä, että malttaa päästää irti perinteisestä menestyksen ja vallan tavoittelemisesta, mikä on haaste sinänsä. Mutta sitten on vielä tämä kestävyysvaje, huoltosuhde ja muu kansantalous. Jos kaikki hellittävät kerralla, on se kestämätön tilanne, mutta jokaisen täytyy itse laittaa järjestykseen omat arvonsa. Kysymyksen ei pitäisi kuulua muodossa työ vai terveys, mutta ainakin minusta itsestäni alkaa tuntua, että joudun tekemään jonkinlaista punnitusta näiden kahden välillä - ei tosin joko tai, mutta siten, että ne saa pidettyä jonkinlaisessa tasapainossa.

Bensaa suonissa (ja keltaista nestettä pipon alla)

Koska minulle kertyy maantietä keskimäärin noin 1000 km viikossa, tulee aina välillä myös pohdittua liikennekäyttäytymistä, sekä omaani (tietenkin täysin korrektia) että muiden (usein aika epäilyttävää). Tänä aamuna kolmostiellä oli aika paljon liikennettä, lumi pöllysi ja paikoitellen oli aika liukasta. Niinpä turvavälin pitäminen tuntui aika tärkeältä, varsinkin kun liian lähellä ajaminen kuuluu niihin asioihin, joihin aina välillä huomaan liikenteessä sortuvani.

Ikävä kyllä kaikki eivät ajatelleet samoin; perässäni ajoi Ikaalisista melkein Parkanoon asti pakukuski, joka ilmeisesti halusi säästää polttoainetta kytkemällä autonsa minun vetokoukkuuni - hieman ärsyttävää ja mahdollisia äkkipysähdyksiä ajatellen jopa vaarallista. Pari muutakin välkkyä tapausta ehdin huomata, ja jostakin syystä ne tuntuvat koko ajan lisääntyvän, ellen minä sitten muutu koko ajan pikkutarkemmaksi ja ärtyisämmäksi.

Onneksi tälläkään kertaa ei tapahtunut mitään ikävää - sen sijaan edellämainitun perskärpäsen lisäksi esim. sellaiset ohittajat, jotka kiilaavat suoraan eteesi niin että lumi (tai esim. rapa, jos on suojakeli) pöllyää, toimivat muistutuksena siitä, että itsekin pitää ajaa siivosti. Ja toisaalta tapasin tiellä myös esim. BMW-kuskin joka ei yrittänyt ohittaa heti kun se oli vähänkin mahdollista...

Luettua: Jari Tervo

Pimeä syksy, stressaava työ ja somen ja teksti-TV:n houkutukset ovat viime viikkoina syöneet lukuharrastustani, mutta tänä viikonloppuna sain - samalla kansallista lukuhetkeä viettäen - luettua yhden pitkään aikaan eniten odottamistani kirjoista, Jari Tervon viimeisimmän romaanin "Esikoinen", jossa tämä yksi suurista kirjailijasuosikeistani palaa Rovaniemelle ja samalla varhaisemman tuotantonsa teemoihin.

En oikein osaa luonnehtia kirjan sisältöä ilman spoileririskiä, joten tyydyn toteamaan että hän todella taitavasti asettautuu murrosiän kynnyksellä olevan lapsen asemaan, ja itse asiassa tuo perspektiivi on hieno tapa kuljettaa tarinaa vihjauksin ja kiertoilmaisuin - ainakin minä ahmijatyyppinä sain muutaman kerran pysähtyä ja solmia lankoja yhteen. Samaa aikaansai myös hänen kykynsä taitavasti käyttää sivujuonia joista ei ensin ihan heti osaa arvata miten ja missä kohtaa ne liittyvät tarinaan.

Toisaalta, vaikka itse juonikuvio menisikin ohitse (ehkä joku osa menikin), voi myös nauttia pelkästään ajankuvasta ja hellänkarheasti piirretyistä henkilöhahmoista - etenkin kertojaminän vanhemmat tuntuvat tarinan edetessä yhä enemmän kuin vanhoilta tutuilta. Jari Tervo on minua muutaman vuoden vanhempi, joten jotkut huomiot tuntuivat vierailta, mutta jonkun verran meillä on näköjään myös samantyylisiä muistoja 1970-luvun alkupuolen tapahtumista ja puheenaiheista.

Hyvä kirja, ja hyvä muistutus kaunokirjallisuuden merkityksestä kaamoksen ja väsymyksen karkoittajana.

Pimeyden voimat

Olen jo muutamana iltana ajatellut raapustaa tähän valitusvirren marraskuun pimeydestä, joka ei vain hellitä ja joka tuntuu joka vuosi pahemmalta - ja tänä vuonna ei edes tule ensilunta - mutta eilen se sitten satoi meilläkin päin, ja iltaiset/öiset tiet ovat taas vähän valoisampia. Tänään suurin osa lumesta on jo kadonnut, ja pimeys valtaa taas maan.

Toisaalla - ja toisaalta - olen jo ehtinyt luvata julkisesti, etten enää marise marraskuusta ja sen pimeästä puolesta, vaan yritän keskittyä elämän hyviin puoliin (ja hengissä selviämiseen). Niinpä huomasin aiemin tänään, pimenevän illan läpi kotiin ajaessani, että useammassakin paikassa on poimittu esiin joulu- ja muut ulkovalot. Ja vaikka olen aiemmin inhonnut joulun yliannostusta, on pakko myöntää että jopa jouluaiheiset valoasetelmat juuri tällä päivämäärällä tuntuvat ja näyttävät ihan hyviltä.

On tietenkin mahdollista, että pimeys kerta kaikkiaan on pehmentänyt pääni niin, ettei enää ole toivoa, mutta mieleen tuli myös se, ettei talvipäivän seisaukseenkaan ole enää kuukauttakaan. Ehkä elämä taas kerran voittaa?

Aina ei voi voittaa...

Minun jalkapalloharrastuksessani on, kotimaan osalta, yleensä kaksi pääasiallista tunnetilaa - keväällä olen varovaisen toiveikas, syksyllä taas lievästi pettynyt ja ehkä jopa hieman kyyninen. Tänäkin keväänä halusin uskoa ennakkoveikkauksia, joiden mukaan TPS saattaisi jopa haastaa HJK:n mestaruustaistelussa, muistellen viime syksyä jolloin molemmat turkulaisseurat olivat mukana kultataistossa viime kierroksille asti. Lopputulos oli aivan toinen, eikä lohtua tuo edes sijoittuminen Interin edelle sarjataulukossa - kun taas HJK oli aivan ylivoimainen.

Ainoat liigakokemukseni livenä olivat pari VPS:n peliä, joista kieltämättä havaitsi sen että tämän vuoden mustavalkoinen palloseura tulikin Vaasasta, lopputuloksena pronssiset mitalit. Vaikka en Vepsua varsinaisesti kannata, on tietysti ihan mukavaa että voin sielläkin nähdä kovatasoista liigafutista, ja jopa europelejä (ainakin yhden) - ja ensi kaudella on ylimääräisenä bonuksena odotettavissa vielä yksi setti Pohjanmaan derbyjä, kun SJK lunasti ennakko-odotukset ja hoiti divarin kotiin.

Toinen suosikkini, Närpiön Kraft, pelasi ihan siedettävän kauden kakkosen länsilohkossa, lipsahtaen tosin kahden viime kierroksen tappioiden myötä toiselta sijalta viidenneksi - mutta voittoja ja maaleja tuli kiitettävästi. Kakkonen on nykyisin mahdoton sarja ennustaa, koska pelaajaliikkuvuus ja talousvaikeudet voivat muuttaa voimasuhteita jopa kesken kauden, mutta tuo kolmanneksi korkein sarjataso on pian neljänkymmenen vuoden perspektiivillä Kraftille se oikea. Toisaalta ensi vuonna voi mennä paremminkin...

Kuntotarkastuksen jälkeen

Taannoin valittelin täällä takuuni loppumista - kaikenlaiset vaivat pukkasivat päälle, kaiken kruununa verenpaine joka ei ottanut laskeakseen. Nyt on sitten hoitoaparaatti pyörinyt muutaman kierroksen, ja kaiken maailman testitulokset osoittavat että terveyteni on erinomainen, mitä nyt joku allergia-arvo on korkealla. Ja se, samaten kuin tuo verenpaine, johtuu ilmeisesti stressistä pikemmin kuin mistään rakenteellisesta viasta.

Sehän on sikäli hyvä, että asialle on tehtävissä jotain ilman että esim. joutuisin laihduttamaan lisää tai luopumaan vähistä ruoka- ja juomailoistani - mutta toisaalta stressi ei ole menossa mihinkään ainakaan nykyisen työsuhteen aikana. Ja uranvaihto liki viisikymppisenä voi olla stressaavaa sekin...